Einsteinin rikos

Jos olisitte kysyneet minulta viime viikolla, mitä mieltä olen Helsingin kaupunginteatterin tarjonnasta, olisin hymähtänyt. Lukuun ottamatta karismaattisen Ritva Valkaman itseoikeutetusti hallitsemia näytelmiä, en ole nähnyt siellä esityksiä, joita lämpimästi voisin suositella. Paitsi nyt. Teatteri houkutteli minut lähes ilmaisella lipulla (myönnetään #kultaposse) katsomaan kaverin kanssa juuri ensi-iltansa saanutta ”Einsteinin rikosta”.

Odotin lässyä ja vähän pitkäveteistäkin kertomusta suuresta nerosta, josta väkisin on väännetty komediaa. Sain koskettavan, älykkääseen vuoropuheluun perustuvan näytelmän neron kulissien takaisesta elämästä, jonka ytimessä oli syvä ihmisyys ja eettinen pohdiskelu. Einsteinin rikos -näytelmän viehätys on sen tekstissä (kiitos suomennoksesta Timo Torikka!) ja lahjakkaissa pääosan esittäjissä, joista etenkin Santeri Kinnusen suoritus Einsteinina on tarkka ja herkkäviritteinen.

Näytelmä auttaa meitä itseämme pohtimaan omien arvojemme rajoja. Kun kannatamme tasa-arvoa, ovatko silti toiset tasa-arvoisempia kuin toiset? Miten itse valitsisin, jos pitäisi suojella omaa kansakuntaa? Kantaisinko jatkuvaa epäluuloa toista kohtaan todistusaineistosta huolimatta? Kantaisinko katkeruutta menneistä uhrauksista ja pyrkisin pysymään tielleni osuvasta taistelusta erossa vai siinä mukana? Tarjoaisinko koko osaamiseni taisteluun vihollista vastaan?

Näytelmä on rankasta aiheesta huolimatta hengeltään hyvin lempeä ja toiveikas. Sen voi katsoa myös kuvauksena ystävyydestä, joka kantaa vaikeiden aikojen ylitse. Tämä on esitys, joka on nähtävä teatterin lavalla.

Pari päivää esityksen jälkeenkin ajatukset palasivat aiheeseen ja hyvä olo tuntui sydämessä. Tämä oli parhaimpia teatteri-esityksiä, mitä olen tänä vuonna nähnyt. On varmaan pakko tarkistaa, mitä muuta tuossa teatterissa on menossa.

Keskikesä(yö)n parhaimmat levyt

Jos tuntuu, että radion soittolistat ovat jo tulleet liian tutuiksi ja omat levykokoelmat saavat pölyttyä rauhassa, anna mahdollisuus seuraaville artisteille:

1. Irina Björklund: La vie est une fête
Uskomattoman tyylikäs taidonnäyte, uusia ja vanhempia suomalaisia iskelmiä ranskannettuna. Kevyt, herkkä ja tunnelmallinen levy, joka saa maailman näyttämään kauniimmalta.

2. Sixto Rodrigues: Sugar Man
Dokumenttielokuvan soundtrack, joka sai suuresti hehkutusta osakseen pari vuotta sitten. Eikä aiheetta. Tässä on aitoa rosoa ja protestia 60-luvulta, joka toimii edelleen tässä ajassa.

3. Jaakko Laitinen ja Väärä raha: Kaikkialla kaukana
Jos et ole kuullut vielä suomalaista bändiä, joka svengaa kuin hirvi yöstä Rovaniemellä mustalaissoundein, olet menettänyt paljon. Koukuttaa.

4. Paul Anka: Rock Swings
Tämä jo vähän vanhempi levy on taas kesällä ajankohtainen, kun herra saapuu Suomeen. Jokainen, jolle olen soittanut tätä levyä on ollut hämmentynyt siitä, miten 1980—1990 lukujen hevi taittuu salonkikelpoiseksi swingiksi. Vielä enemmän hämmystä on herättänyt tieto, kuka laulaa. Tarkista siis tämäkin, ellet jo tiedä.

Hyvää kesää teille kaikille!

5 lukuvinkkiä kesäksi

Kesään kuuluvat kesäkirjat. Tiedättehän, ne tavallista keveämmät romaanit, joita voi lueskella helteessä pari riviä kerrallaan tai ne, joiden juonta voi ahmia sateen sattuessa ilman, että joutuu liikaa pinnistelemään ajattelun kanssa. Jos ette ole aiemmin sattuneet tarttumaan näihin, kokeilkaa ja antakaa tekstin viedä erilaisiin tunnelmiin:

1. Casual Vacancy eli Paikka vapaana. Harry Potterien äidin, J.K. Rowlingin kirja pikkukaupungin elämästä, joka mullistuu kun kunnanvaltuutettu saa äkillisen sairaskohtauksen ja kuolee. Herkullisia henkilöhahmoja pursuileva tarina vie salakavalasti mukanaan niin, että ihan harmittaa kun viimeiset sivut ovat käsillä. Erityiskiitos henkilökuvaukselle: millaisina päähenkilöt näkevät itsensä ja millaisena muut heidät kokevat.

2. Varistyttö. Tästä puhutaan jo paljon, eikä turhaan. Vähintään yksi dekkari kuuluu kesään, mutta tässä jää samanlaiseen koukkuun kuin Stig Larssonin Millennium-trilogiassa. Vaikka pahalta tuntuu, kaikki on silti luettava loppuun. Varistyttö on hyytävän jännittävä, hyvin kirjoitettu psykologinen trilleri. Kirjassa on paljon kuvausta sairaan mielen kehittymisestä ja ajattelusta, myös siitä miten paha siirtyy tekijästä uhriin. Tämä olisi ehkä parempi lukea pienemmissä erissä. Varoituksen sana on paikallaan silti: jos et kestä kuulla mistään lapsiin kohdistuvasta rikoksista, jätä tämä väliin.

3. Takana puhumisen taito. Taattua Anna-Leena Härköstä. Pakinakokoelma, jonka käsiin saaminen saattaa tosin olla hitaampaa kuin lukeminen. Kokeile antikvariaateista ja kirpputoreilta. Osuvia huomioita arkisista tilanteista ja ihmissuhteista. Tämän jälkeen tuntee taas enemmän armoa itseäänkin kohtaan, panikoiminen ja mokaileminen on vain inhimillistä.

4. Kiltti tyttö. Tämä kirja oli dekkarihitti reilu vuosi sitten. Jos se jäi silloin lukematta, tartu siihen nyt ja voit vertailla syksyllä tulevaan filmatisointiin. Tämän kirjan juoni muistuttaa enemmän perinteistä jännityskertomusta, jossa päähenkilöistä kuoriutuu jotain ihan muuta - lähinnä tulee mieleen Hitchcockin Vertigo ja Vaarallinen romanssi. Pitää otteessaan yllättävähköön loppuratkaisuun saakka. Tässä ei tule raakuuksia silmille, vaan kyse on enemminkin johtolankojen näppärästä yhdistämisestä. Tiheä tunnelma tekee kuitenkin vaikeaksi pitää taukoja lukemisessa.

Jos kuitenkin päätät, että juuri kesällä haluat kasvaa ihmisenä ja lukea jotain todella sielukasta ja vaikuttavaa, suosittelen sinulle tätä:

5. Pitkä tie äidiksi. Lilly Korpiolan tietokirja soveltuu kaikille jotka haluavat lapsia, ovat uusperheen vanhempia tai joilla on jo omia lapsia. Sivu sivulta karttuu ymmärrys siitä, millaisia kiintymyssuhteita lasten ja vanhempien välillä tarvitaan ja miten meistä jokainen voi kasvaa ihmisenä. Tämän kirjan viesti kantaa adoptiota pidemmälle, sillä monella muullakin pienemmällä ja isommalla lapsella on traumataustaa ja hylkäämisen kokemuksia. Lämminhenkinen kirja ymmärtää ihmisen tarvitsevuutta toisiinsa ja antaa toivoa sekä välineitä käsitellä omia ja muiden kokemuksia.

Historiaansa ei pääse pakoon ennenkuin sen uskaltaa kohdata

Venla Hiidensalo on uutuuskirjassaan "Karhunpesä" tarttunut kiinni vaikeaan aiheeseen: miten Suomessa 1900-luvulla käydyt sodat ovat vaikuttaneet aikalaistensa mieliin, ja miten puhumattomuus aiheesta on vaikuttanut jälkipolvien elämänvalintoihin.

Rankoista ihmiskohtaloista köyhässä sisällissodan partaalla horjuvassa Suomessa noustaan kohti parempaa elämää. Vaietaan, juorutaan ja käydään uudelleen taisteluun vaihtuneet vihollisen kanssa. Kuka kesti, kuka keksi vetää välistä jotain, kuka kärsi, kuka halusi vain unohtaa. Lopulta hiljaiset keskustelut painuvat ajan virran pohjalle, ei niitä menneitä kadonneita ihmisiä ja aikoja jaksa murehtia lopun ikää.

Asiat eivät kuitenkaan mene peittämällä pois. Tulee vastareaktioita, nuorison kapinaa, turhaa etsintää ja luovuttamista. Mutta kummasti aihe kiinnostaa sukupolvienkin yli. Hiidensalon kirjassa nuori valokuvaaja, joka kuvaa sodan uhreja maailmalla päätyy kotiinsa selvittämään, mitä hänen omaisilleen tapahtui sata vuotta sitten. Samat kuvat piirtyvät kameran lissin lävitse. Vasta tieto meenneestä vapauttaa hänen ottamaan erilaisen näkökulman omiin vanhempiinsa ja isovanhempiinsa, ymmärtämään heitä aikansa tulkkeitana. Lopulta voi löytyä sovitus, joka mahdollistaa pysähtymisen aloilleen kiertolaiselämän sijasta.

Kirja tempaa mukaansa, eri kertojien käyttö saa hamuamaan sivuja yhä kiivaammassa tahdissa. Vaikka kirja ei mässäile sodalla, sen vaikutukset siviileihin tulevat hyvin selville. Sen kuvaukset auttavat ymmärtämään, missä tilanteissa ja uskomusten varassa läheiset toimivat miten parhaaksi toimivat. Ote on siis hyvin humaani. Tämä romaani kannattaa lukea, ja antaa sen vaikuttaa ajatuksissa pitkään. Mitenhän asiat meidän suvussa meni? Onkohan elossa enää ketään, jonka kanssa niistä voisi keskustella?

Kiitos, mutta ei kiitos

Kuten osa teistä varmaan jo arvasikin, nyt on sekä luettu että nähty Anna-Leena Härkösen tarina ”Ei kiitos”, joka kertoo parisuhteeseensa, siis seksielämäänsä, tyytymättömästä naisesta. Tai oikeastaan toisistaan erkaantuneesta avioparista, jotka kumpikin etsivät suhteensa pattitilanteeseen omalla tavallaan ratkaisua ulkopuolisista ihmissuhteista. Tasa-arvon nimissä on myös muistutettava, tämä tarina miehen näkökulmasta kerrottuna ei olisi ollut yhtään hauska. Sekin kertoo jotain…

Luin "kohu"kirjan, kun se pari vuotta sitten ilmestyi. Hyvin kirjoitettu, tosin etenkin lopussa itsetarkoituksellinen revittely häiritsi. Ymmärtäähän lukija vähemmälläkin mitä, ja paljonko tehdään. Elokuvaversio oli hyvin uskollinen kirjalle, ja mielestäni jopa hiukkasen kirjaa parempi. Pääsyy tässä on mielestäni Ville Virtasen hieno roolityö aviomiehenä, jolla on laaja henkinen elämä, mutta vähäinen ulosanti. Vastaavasti Anu Sinisalo vaimon osassa tuo esille parisuhteen läheisyyden merkityksen juuri fyysisyyden kautta. Loppujen lopuksi kyse on toisen ihmisen kohtaamisesta useammalla tasolla, sekä odotusten ja todellisuuden välisestä ristiriidasta, jota elämässä tulee joskus vastaan.   

Katsojaluvuista (yli 70 000 henkeä parissa viikossa) päätellen aihe on ajankohtainen monessa parisuhteessa. Jokainen miettiköön mitä se merkitsee ja mitä asialle voi tehdä. Jotain hyvin surullista tässä kaikessa keskenkasvuisuudessa on. Summa summarum, kelpo leffa vaikeasta aiheesta. Ja kiitos, mutta ei kiitos lisää; tämäntyyppiset tarinat riittivät nyt vähäksi aikaa.

Ihan parasta lomalukemistoa

Nyt on pakko puhjeta ylisanoihin – Mondon pokkari Barcelonasta teki lomastani paremman! Eikä ollut ensimmäinen kerta, kun kyseinen kirjasarja auttoi löytämään uudesta kaupungista loistavia lounaspaikkoja ja taustoitti nähtävyyksiä hyvin. Arjen selviämisvinkeistä puhumattakaan.

Pokkari pysyi kätevästi mukana koko ajan, sen ravintolasuosituksia -kohtia vilauttamalla hyvä palvelu parani entisestään ja juttu luisti paikallisten kanssa, vaikka en espanjaa osannutkaan. Kirja myös kesti sen, että sen päälle kaatui pieni lasi pastista. 

Kirjan huonona puolena on se, että kuvitus on tylsä ja vaatimaton, mutta sitä vartenhan on oma kamera mukana. Loistava design-hotelli löytyi tosin tällä kertaa Facebookista ystävien suositusten pohjalta (kiitokset vielä kerran Kristiina V. ja Suvi K.!). 

Toistaiseksi olen testannut siis Mondon sarjasta Barcelonan, Berliinin, Brysselin ja Wienin – kaikki toimivat luotettavasti. Jään siis vesi kielellä suunnittelemaan uusia matkakohteita ja seikkailuja. 

Pääosassa syrjäytymisuhan alla oleva nainen

Tämä syksy on ollut hemmottelua elokuvien suhteen. Ensin teatterilevitykseen saatiin Woody Allenin uutuus ”Blue Jasmine”, jossa Cate Blanchett tekee elämänsä roolin naisena, jonka mielenterveys hajoaa pala palalta. Hänen rakentamansa Jasmine osaa elää vain juppielämää hienostorouvana ja mitata asioiden arvoa Louis Vuittonin laukuissa sekä coctail-kutsujen kimalluksessa.

Kun kupla puhkeaa ja Jasminen elämä romahtaa, hän ei kykene näkemään mitään muuta kuin itsensä ja hätänsä, ei edes uuden aidon rakkauden mahdollisuutta ilman valheita. Elokuva on kauniisti kuvattu ja sulavasti ohjattu opetus siitä, mitä tapahtuu, jos elämänsä rakentaa  pelkästään ulkoisten menestyksen merkkien varaan kiiltokuvaksi. Vaikka juoni on ennalta arvattavissa, tarina pitää otteessaan.

Toinen syrjäytymistarina on mustavalkoisena kuvattu kertomus naisesta, joka elää pitkitettyä nuoruutta. ”Frances Ha” haaveilee tanssijanuran aukeamisesta vielä lähes kolmekymppisenä, hengailee kavereiden kanssa eri alivuokralaissuhteissa ja tekee pätkätöitä. Hänellä ei ole huolta huomisesta, koska aikaahan on vaikka miten paljon. Francesin päivät toistuvat edellisten kaltaisina, kunnes ystävien elämänmuutokset alkavat vaikuttaa hänenkin ratkaisuihinsa.

Frances on impulsiivinen, mutta ei kuitenkaan syrjäydy elämän kelkasta, vaikka tekeekin aina välillä myötähäpeää herättäviä irtiottoja, sillä hän kokee kuitenkin kaiken keskellä olevansa itse vastuussa itsestään. Lopulta tästä kyvystä olla ahkera ja hyväksyä mikä työ tahansa aukeaa hänelle uusi mahdollisuus aikuistua ja löytää oma paikkansa. Francesin esittäjä Greta Gerwig on kerännyt roolisuorituksestaan paljon kehuja, eikä suotta. Tämä on yksi lämminhenkisimpiä kasvutarinoita, joita olen nähnyt. Istuu tähän aikakauteen kuin valettu. 

Juttu Finlandia-voittajasta

Sain mahdollisuuden liittyä Talentumin kirja-arviointipaneeliin. Ilokseni  pääsin tänä syksynä arvioimaan Riikka Pelon hienoa kirjaa "Jokapäiväinen elämämme", joka kannattaa hankkia käsiinsä ja lukea. 

Jos haluatte tietää mitä tuossa arviossa oli, etsikää kaverilta, kirjastosta tai kaupasta eilen (13.12.) ilmestynyt FAKTA -lehti, jossa on arviot kaikista Finlandia-ehdokkaana olleista kirjoista johtamisen näkökulmasta. Lehdessä on myös mielenkiintoisia artikkeleita, mm. vuoden johtajan eli Futuricen toimitusjohtajan haastattelu, käännösjuttu Harward Business Reviewsta jne.

Elämää säästöliekillä - huikean hyvä vaihtoehto

Mitä tapahtuu, kun ihminen jää kiinni muistoihinsa? Suuri suru uuvuttaa, eikä oman mielen vankilasta ole omin voimin ulospääsyä. Kansallisoopperan komea ”Die Tote Stadt — Kuollut kaupunki” kertoo meille traagisen tarinan säästöliekillä elävästä leskestä, jonka kaikki mielenkiinto kohdistuu vaimovainajaansa. Vaimon muistelu tuo turvaa ja lohtua, muuttuu elämäntarkoitukseksi.

Tämä leski on kuin varjo, joka näkee muissa ihmisissä peilin, johon heijastaa kaipuunsa ja kuvitelmansa. Todellisuus lipuu ohitse, kunnes ihastuminen uuteen ihmiseen tuo konfliktin kuvitelmien ja koetun välille. Niinhän se menee: tarvitsemme jotain dramaattista särkemään illuusiomme, ennen kuin luovumme tutuista rutiineista. Ja särkyneiden sydämien tapauksissa uusi suhde toimiikin usein vain ponnahduslautana elämänmuutokseen. Mutta oleellista on, että se elämä jatkuu.

”Die Tote Stadt” on upeasti laulettu ja näyttävä esitys. Oivaltavan lavastuksen ja valaistuksen voima kasvoi näytös näytökseltä. Kiinnostava tarina virkisti klassikko-oopperoiden joukossa, ja juoni sisälsi yhden parhaimmista näkemistäni unikohtauksista. Ei ihme, ettei ”Bravo” –huudoista tullut loppua näytöksen jälkeen. 

Tämä kannattaa ehdottomasti nähdä, jos vain onnistuu saamaan lipun. 

Leffasyksyn valopilkku ja pohjanoteeraus

Viikonloppuna huomasin, että pari ennakkoon ostettua leffalippua oli menossa vanhaksi ja ne pitäisi pikimmiten käyttää. Pitkästä aikaa tein lopulliset valinnat näytösajankohtien mukaan. Noloa, mutta näin kävi.

Useimmat jatko-osat laimentavat alkuperäistä ideaa. Siksi suhtauduin varauksella ajatukseen mitä Julie Delpy ja Ethan Hawke ovat saaneet aikaiseksi uusimmassa ”Rakkautta ennen keskiyötä” —elokuvassaan. Pelkoni haihtuivat ensimmäisessä kohtauksessa, sillä aiemmista ”Rakkautta ennen aamua & auringonlaskua” tuttu pariskunta jatkoi tarinaansa luontevasti uudesta aikuisuuden kaudesta, keskeltä elämän ruuhkavuosia. Enemmän keskustelua kuin toimintaa, mutta jännite säilyi hyvin loppuun saakka.  Erityisesti arvostin osuvia vuorosanoja eri kiistatilanteissa, osa tuntui hyvinkin tutuilta väitteiltä. Kerta kaikkiaan hurmaavan sydämellistä ja  laadukasta työtä kautta linjan. Tämä kannattaa ehdottomasti katsoa.

Sitten se pohjanoteeraus. Elokuvaa ”Gravity” mainostettiin avaruustrillerinä, jossa on mahtava kuvaus. Vanhana Star Wars’in ja Star Trek’in —ystävänä se kuulosti hyvältä vaihtoehdolta. Okei, kuvaus oli hienoa ja samoin erikoistehosteista osa. Mutta olisi sitä rahaa voinut käyttää käsikirjoituksenkin hiomiseen. Nyt se oli niin epäuskottava, että edes minä, joka kiljun jo tv-Wallanderin kohdalla jännityksestä en pelännyt pätkääkään. Huolimatta 3d:stä. Edes George Clooney ei tätä soppaa pelasta. Ugh, olen puhunut. Jättäkää väliin. 

Kyllä miehet osaavat olla upeita

Tänä syksynä olen hemmotellut itseäni seuraamalla lahjakkaita miehiä niin näyttämöllä kuin valkokankaallakin. Suosittelen.  Olen nähnyt nuoria, vanhoja, komeita ja vähemmän komeita miehiä ylittämässä itsensä.

Kotimaista tarjontaa edusti Kansallisbaletin ”7 veljestä”, joka pursui energiaa.  Aleksis Kiven klassikkotarina oli hyvin ajankohtainen valinta ohjelmistoon: miten saadaan syrjäytyneet nuoret miehet takaisin yhteiskuntaan? Aiemmin keinot olivat suhteellisen yksinkertaisia: isättömien poikien meluamisen, vetelehtimisen ja töpeksinnän jälkeen koittaa naapurinpoikien tarjoaman sakinhivutuksen aika. Allikosta nousuun tarvitaan veljesten ankaraa yhteistä ponnistelua ja työntekoa, mutta lopussa sitten seisovat kiitos ja yhteiskunnallinen asema. Todellisessa elämässä asiat taitavat olla hivenen monimutkaisempia, valitettavasti. Esityksen veljeskaarti oli mahtava, heistä välittyi tanssin raisuus ja riemu. Kannattaa ehdottomasti katsoa. Naiset härkälaumana oli myös hauska välipala.

Pari iltaa sitten olin Gypsy Kingsien 25-vuotisjuhlakonsertissa. Tiedättehän, se bändi jolla oli liian paljon kaikkialla soiva Bamboleio-hitti ja muita vastaavia 1980-luvulla? Nuoriso leimasi sen silloin lempinimellä ”Muchos Pesos”. Mutta oikeasti, bändihän on hyvä – vieläkin. Soittajien ydinporukka koostuu lähinnä kahden perheen pojista, jotka ovat nyt jo suomalaisittain ohittaneet eläkeiän. Heillä oli selvästi tavoitteena siirtää soittotaito seuraavalle polvelle, joka oli mukana keräämässä lavakarismaa. Livenä erottuu hyvin, kuinka paljon flamenco-vaikutteita musiikissa tätä nykyä onkaan. Sedät jaksoivat heilua ja laulaa nuoremman polven suohon, he todella ottivat yleisönsä hyvin. Tätä ei kannata pilkata, keikka oli vuoden parhaimpia, jossa olen ollut.  

 Vuoden parhaimpiin elokuviin kuuluu ehdottomasti ”My life with Liberace”, jossa Michael Douglas näyttää pitkän tauon jälkeen osaavansa näytellä ja myös Matt Damon pistää itsensä täysillä peliin. Jos tälle ei jaeta Oscareita, niin ihme on.

Elokuva kertoo pianotähti Liberacen kulissien takaisesta elämästä. Hänen kaappihomoutensa tuhosi traagisesti ihmissuhteet, ja jäljelle jäivät vain kimaltelevat kyntteliköt. Elokuva on tyylikäs ajankuva usealta vuosikymmeneltä, hienovireinen kuvaus ihmissuhteiden manipuloinnista ja oppikirjaesimerkki siitä, miten voi tehdä intohimoisia kohtauksia näyttämättä liikaa paljasta pintaa. Kannattaa ehdottomasti katsoa, viimeistään nauhalta tai televisiosta, jos elokuviin ei ehdi.

Esitystalous 2 on parasta Espoossa juuri nyt!

Espoon kaupunginteatterin Esitystalous 2. Tehtävä Espoossa on harvinaislaatuinen tapaus teatterin parissa. Se tavallaan jatkoa pari vuotta sitten huikeat arvostelut kirvoittaneelle näytelmälle, jonka tempo, teksti ja tekniikka olivat ennennäkemätöntä kotimaisilla lavoilla. Tähän asiaan kiteytyykin nykyisin katsojan ongelma Juha Jokelan näytelmien kanssa: Jos Jokelaa vertaa itseensä eli tuohon Esitystalous 1:een, tämä kakkosversio ei yllä ihan samalle tasolle, Patriarkkaan verrattuna se on vähintään yhtä hyvä ellei parempi. Mutta jos Jokelaa vertaa muihin nykynäytelmäkirjailijoihin, on hän ihan omassa sarjassaan ja Esitystalous 2 pesee kevyesti ison osan Helsingin näyttämöiden tarjontaa. Tämä kannattaa siis ehdottomasti nähdä!

Esitystalous 2 päähenkilö, nuori kirjailija, tulee vedetyksi mukaan brändi-työryhmään pohtimaan kaupungin virkamiesten ja poliittisen kerman kanssa espoolaista identiteettiä. Luvassa on yli 3 tunnin viihdyttävä vuoropuhelu, jossa osansa kritiikistä saavat  mm. vallanhaluiset ja yleistä mielipidettä myötäilevät äijäkulttuurin kannattajat, nössöt alistuvat asiantuntijat kuin turhantärkeät byrokraatitkin. Vaikeaselkoiset organisaatiokaaviot ja prosessikuvaukset kirvoittavat monet naurut, vaikka niitä olisi joskus ollut itsekin rustaamassa. Strategia- ja brändipuheesta puhumattakaan. Lisäpisteitä vielä onnistuneista musiikkivalinnoista.

Jokelan kirjoittama dialogi on jälleen kerran saanut arvoisensa esittäjät, joissa ei ollut heikkoa lenkkiä: Martti Suosalo hyödyntää muuntautumiskykyään laidasta laitaan, Tommi Korpela ja Ria Kataja tyypittelevät myös onnistuneesti ja heidän keskinäinen dynamiikkansa toimii. Parhaimmat kohtaukset ovatkin tuokiokuvia erilaisista kokoustilanteista. Pakko on myös ihailla taitavaa valojen ja liikkuvien lavojen käyttöä, yksinkertaisia mutta hyvin visuaalisia ja raikkaita ratkaisuja.

Tämä näytelmä ei ehkä jää historiaan, mutta ajankuvana se on osuva. Tyylilaji on sopivan kepeä, mutta tosissaan tehty, jotta keskiverto asiantuntija, pikkupomo ja wanna-be-isopomo voisivat sekä samaistua näytelmän henkilöihin että tuntea pientä kutkuttavaa  ylemmyydentuntoa (omat pp-showni ovat niiiiin paljon parempia ja kommenttini palavereissa fiksumpia).  

Jäljelle jää 1 kysymys: miksi Espoo? Jotain suomalaista Solsidania siinä täytyy olla, sillä Vantaa ei aiheuttaisi ollenkaan samantyyppisiä assosiaatioita. Ja tähän loppuun esitän kainon toivomuksen: jos joskus saamme tälle vielä jatkoa, toivon että Esitystalous 3 lähtee rohkeasti ulos rajauksistaan koko metropolialueelle tai vaihtaa aiheensa johonkin muuhun kuin bränditeemaan. Vielä on hyvä fiilis ja muistot jäljellä!

Kilpikonnien hidas valssi palkitsee ja lämmittää

Moni varmaan tunnistaa kaukaa ranskalaisen Katharine Pancolin maailmalla suositun romaanisarjan, joka erottuu massasta kirkkailla väreillä ja piirretyillä eläinkuoseilla. Aika moni myös sivuuttaa mukaansatempaavan tarinan, koska jokaisella opuksella on mittaa n. 700 sivun verran. Turhaan. Hyvin kirjoitettu tarina, sarjamaisine siirtymineen henkilöstä toiseen on kaikkea muuta kuin puuduttava. Hanki pokkariversiot ja aloita alusta, sillä kirjat muodostavat ajallisen jatkumon. Sinun on siis ensin ymmärrettävä mitä kätkeytyy Krokotiilien keltaisten silmien ja kyyneleiden taakse.

"Krokotiilien keltaiset silmät" -kirjassa tutustut perheeseen, jossa on kaksi aikuista tytärtä aviomiehineen ja lapsineen, tyttärien äiti ja ottoisä rakastajattarineen ja muutama muu herkullinen hahmo. Tarina elämän yllättävistä käänteistä ja hitaista hetkistä koukuttaa ja saa hyvälle tuulelle, eikä kirjaa millään tahtoisi päästää käsistään. Bonusta annan sille, että lukija saa palkkionsa lopussa - tietyt odotukset käyvät toteen, mutta silti jää tilaa myös uudelle.

Jatko-osa "Kilpikonnien hidas valssi" käynnistyy edeltäänsä nopeammin, siinä on jopa jännitysromaanin aineksia ja lukia tulee yllätetyksi heti alussa. Jännitteet säilyvät ja jopa vähän absurdit kuvaukset saavat minut hymähtämään suopeasti: ah niin outoa, ehkä ranskalaista, mutta olkoon - näin ihanassa kirjassa hyväksyn mielikuvituksen lennon vähän oudoillekin pilville. Kilpikonnia riittää moneen vertauskuvaankin. Joka tapauksessa tämä kirja on jos mahdollista vielä edeltäjäänsä parempi. Ihana, ahmittava kesäkirja.

Tällä hetkellä kamppailen itseni kanssa. Sarjasta on julkaistu jo kolmaskin osa: "Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin" (oikeasti, miten joku voi keksiä näin mahtavia & koukuttavia nimiä?). Tekisi mieli rynnätä kirjakauppaan ja unohtaa muut asiat muutamaksi päiväksi. Mutta taidan silti säästellä lukuilon myöhempään, pimeneviin syysiltoihin suklaan ja punaviinilasin seuraan.

Juhlaviikko-humussa tärppejä täysillä!

Syyskauteen on ihana laskeutua Helsingin juhlaviikkojen monipuolisen tarjonnan parissa. Tänä vuonna kahmin tarjontaa varman päälle (hankin liput jo toukokuussa) ja maltillisesti (ns. takuuvarmoja esityksiä). Jos aikataulu olisi antanut myöten, olisin voinut innostua useampaankin esitykseen sekä Taiteiden yön fiilistelyyn.

Takana on Helsingin Sanomien kriitikkojen suitsuttama, Richard Straussin "Daphne" -ooppera musiikkitalossa. Esitys oli huikea ja ainutkertainen, samalla juhlittiin teoksen ensimmäistä ja toistaiseksi ainoaa esitystä Suomessa sekä Kansallisoopperan orkesterin 50-vuotisjuhlaa. Kun kapellimestarina oli vielä Susanna Mälkki ja solistina Soile Isokoski, ei enempää olisi voinut toivoa. Kaunista, kuulasta ja sydämeen käypää.

Maanantai-iltana tein syrjähypyn virallisesta ohjelmasta Hartwall Areenalle, missä soitti Bo Kaspers Orkester ja Eva Dahlgren. Koko katsomo svengasi ja biletti. Sanokaa mitä vaan, mutta kyllä siitä pakkoruotsista on ollut moninkertaisesti hyötyä ja iloa!

Kohta askeleet suuntaavat Helsingin kaupunginteatteriin, luvassa on ilta tanssin parissa. Berliiniläiskoreografi Sasha Waltz asettaa ilmeisesti kehollisuuden kaikkine merkityksineen suurennuslasin alle. Luvassa on siis nykytanssia ja toivottavasti ahaa-elämyksiä näytöksessä "Körper". Pakkohan sitä on altistaa itsensä aina uudellekin!

Parin päivän hengen vetämisen valmistaudun päättämään omat juhlaviikkorientoni Ateljee Barley/Mullovan parissa. Kevätuhrin sävelet kajahtavat ilmoille RSO:n ja Victoria Mullovan johdolla. Grande Finale!

Hyviä juhlaviikko-tunnelmia, taide kuuluu kaikille!

Vastinetta joka pennoselle, haluatpa sitten hekotella tai järkyttyä

On kahdenlaisia kesäfilmejä: suuria toimintapläjäyksiä, joissa supersankarit tai avaruusoliot taistelevat ja sitten on lämminhenkisiä hyvän mielen elokuvia, joita ei ole koskaan tehtykään massoja varten. Pedro Almodovarin uutuuden "Matkarakastajat" luokittelen tähän lämminhenkiseen luokkaan, sillä siitä välittyy suuri ymmärrys ihmisten heikkouksia kohtaan ja rakkaus lajitovereihin.

Matkarakastajat -elokuvasta ei puhdasverinen farssi parane, siinä on sekoilua ja räävitöntä menoa koko rahalla. Ihan kuin Almodovar haluaisi vetää henkeä välillä ja sanoa meille kaikille, ettei elämää (tai sen puoleen ihmisä tai seksiäkään) ole tarkoitettu ottamaan vakavasti, välillä on hyvä pistää kieli tukevasti poskeen ja antaa palaa. Elokuva onkin vauhdikas, mutkia ja todellisuutta oikova satu aikuisille.

Almodovar jakaa ihmiset selvästi kahteen luokkaan: heihin, jotka nukkuvat turistiluokassa elämänsä hissukseen ohitse ja heihin, jotka ottavat osaa kohtalon leikkeihin ykkösluokassa - uskaltautuvat elämään täysillä eli rakastamaan, kärsimään ja eritoten bailaamaan.

Voi vai kuvitella, mikä kohu tästä elokuvasta nousisi jos ne ihmiset, jotka Savonlinnan oopperajuhlilla varoittelivat La Traviatan esityksen sisältävän alastomuutta ja moraalista rappiota. Todennäköisesti he tarvitsisivat elokuvateatteriin happilaitteet ja pinsetit, joilla kaivaa henkeen vedetyt popcornin ulos. Tätä elokuvaa katsovan pitää tajuta täysin, että kyseessä on 1) Almodovar, 2) farssin liioiteltu lajityyppi, 3) paljon homoja ja seksiä esiin tuovaa kielenkäyttöä, 4) edelleen Almodovar, 5) siis oikeasti Pedro Almodovar.... kun reunaehdot ovat kunnossa, voi nauttia täysin palkein.

Sympaattinen, salliva, hauska, sydämeenkäypä elokuva - I'm so exited numero kannattaa nähdä!

Finanssikriisin jälkitunnelmissa voi viihtyä

Pidin viikonlopun vapaata, kun helle rasitti aivotoimintaa ja päätin ihan vain viihtyä. Onnistuin siinä finanssikriisin välillisten tuotosten kanssa: luin talouskeinottelusta kertovaa dekkaria ja katselin lama-ajan espanjalaisista kertovaa sarjaa. Kelvollista tavaraa molemmat! 

“Erottaja” on Karo Hämäläisen lupaava esikoisromaani, jossa juonitellaan osakemarkkinoilla. Ammattisijoittajien moraali on löyhä, keinoja oman voiton ja bonusten kasvattamiseen ei kaihdeta. Rivi riviltä käy ilmeiseksi, että kirjoittaja tuntee rahamarkkinat ja niiden liikkeet. Tämän kirjan jälkeen ei tee mieli sijoittaa yhteenkään rahastoon tai johdannaiseenkaan.

“Pylly paljaana” on televisiosarja, jonka YLE on koettanut tukahduttaa alkuunsa kahdella tavalla: ensin esittämällä sitä ainoastaan Areenassa ja toiseksi kääntämällä nimen mahdollisimman luotaantyöntäväksi. Hauskalle sarjalle paljon osuvampi nimi olisi “Täysin P.A.”, sillä se kertoo tavallisista espanjalaisista, jotka syystä tai toisesta ovat menettäneet omaisuutensa pankille ja asuvat siitä syystä leirintäalueella. Henkilöhahmot ovat komediallisesti tyypiteltyjä, toisiaan vastaan juonittelevia, mutta silti hyväsydämisiä ihmisiä, sillä he myös puolustavat yhteisönsä jäseniä uskollisesti kaikkia ulkopuolisia vastaan. Kun rahaa ei ole, jäljelle jää vain vaihtotalous ja yhteisöllisyys, josta tulee hyvä mieli. Sarjan kesto on siedettävä (13 osaa), mutta se tulee vähän turhankin usein (3 krt/vko). Toivottavasti näemme joskus television puolella tätä sarjaa, tavallisten kesäuusintojen sijaan.

Hunajainen tie tuhoon - ei perheen pienimmille

Kaunis luontodokumentti, huikea kuvaus, mielettömän hyvä tarina. Kyllä. Kaikkea edellämainittua on uskomattoman hyvä elokuva "Ei pelkkää hunajaa". Voin suositella sitä lämpimästi kaikille yli 12 -vuotiaille, no mielummin yli 14 -vuotiaille.

Dokumenttielokuva kertoo mehiläisten elämästä ja näistä kuvista ovat Maija -piirretyn idyllit kaukana. Tekijät seuraavat mehiläisten elämää Yhdysvalloissa, Euroopassa, Aasiassa ja Australiassa ja tarjoavat suuren määrän tärkeää tietoa mehiläisten elämästä ja maailman luonnon ekosysteemistä. Ilman mehiläisiä ihminen tuhoutuu muutamassa vuodessa, mutta silti ihminen tuhoaa tahallisesti ja tahtomattaan luonnonvaraisia mehiläiskantoja ja ns. viljeltyjäkin.

Pääsemme näkemään läheltä, miten tavalliset mehiläistenhoitajat onnistuvat geenimuuntelemaan (!) mehiläisyhdyskuntia. Opimme, miten herkkiä mehiläiset ovat bakteereille ja stressille. Miten niitä ruokitaan jenkkiplantaaseilla sokerivedellä ja antibiooteilla. Miten ne on tuhottu Kiinassa niin totaalisesti, että ihmiset (!) suorittavat omenapuiden pölyttämisen keräämällä toisaalla siitepölyä, myymällä sen ja lopulta pipetillä pölyttämällä edelleen toisen paikkakunnan omenapuut. Kaikki tämä hunajan tuoman voittojen ja jatkuvan kasvun vaatimusten takia. Ihminen on paha.

Onneksi dokumentti näyttää myös eettisten hunajankasvattajien toimintaa, miten on edelleenkin mahdollista elää ja voida hyvin elämällä yhdessä mehiläisten kanssa. Ja jos hyvin käy, jossain Australian saarella löydetään mehiläisrotu, joka kestää ihmisen toiminnasta huolimatta.

Metsäjätti yllätti - tämähän on oikeasti hyvä!

Kulunut vuosi on ollut raastavaa aikaa minun ja Kansallisteatterin suhteelle. Joka toinen esitys on ollut tavanomainen ja/tai mitäänsanomaton, joka toinen taas ok ja hyvä. Tämä loppukevät käänsi mittarin selkeästi plussan puolelle. Ilta Esko Salmisen kanssa oli niin intiimi kuin olla voi, ottaen huomioon että siihen osallistui useampi sata muutakin ihmistä ja oikeasti, Eskon (ei sukua) lavakarismaa on vaikea pilata millään. Antaa hänen olla ja kertoa - siinä on kaikki, mitä tarvitaan. Kausikorttilaisena ja nuukana ihmisenä oli valittava kuitenkin vielä 1 esitys, ettei viimeinenkään lippu pääse vanhenemaan. Arpa osui Metsäjättiin.

Metsäjätti on kertomus kahden miehen ystävyydestä poikavuosilta aikuisuuteen. Miten samoista pihapiireistä kasvetaan yhteiskunnan eri kerroksiin, opiskellaan, tehdään töitä ja lapsiakin siinä sivussa, ja miten tärkeää tuo nuoruudessa solmittu ystävyys on, kun elämä koettelee. Samalla Metsäjätti on kertomus suomalaisesta rakennemuutoksesta, siitä miten pienet tehdaspaikkakunnat pyristelevät globaalissa talouskilpailussa. 

Helposti luulisi, että synkistä aiheista tulee synkkä ja tiedostava näytelmä, mutta kaikkea muuta. Käsikirjoitus on tehnyt ihmisistä moniulotteisia, joiden reaktiot eivät ole ihan sitä, mitä ensivaikutelmasta voisi päätellä. Kaverukset miehistyvät, aikuistuvat, löytävät itsensä ja maailmankin uudella tavalla esityksen edetessä. Sekä kuuntelevat ja laulavat melkoisella läpällä 1980-luvun heviä. Iron Maiden, Metallica ja hevieleet saavat kyytiä, Twisted Sisteristä ja Waspista puhumattakaan. Vaviskaa teinit! 

Olen täysin yllättynyt ja lämpimästi suosittelen, käykää katsomassa tätä nuoriso-osaston kanssa. Menee yhteiskuntaopin tunnista koska tahansa. Tajusin vasta myöhemmin, että tämähän pohjautuu Miikka Nousiaisen kirjaan. Olisi pitänyt arvata. Osui ja uppoaa. Illan aikana saa nauraa, vaikka lopun sankariristi-paatos jääkin kaivelemaan, itse en olisi sentään kärjistänyt Pro Patria -tauluihin kaikkien metsäyhtiöiden 1990-2000 -luvuilla tekemiä saneerauslukuja paikkakuntineen. 

Huikea Patricia K. livenä ja levyllä

Viime viikolla huikea ranskalainen diiva Patricia Kaas nosti esiintyvien taiteilijoiden riman korkealle Finlandia-talossa: parituntinen "Kaas chante Piaf" esitys oli enemmän kuin perinteinen konsertti, se oli musiikkia, visuaalisia elämyksiä kuvanauhalta ja tanssia sisältävä kokonaisuus.

Tunnelma oli tiheä esityksen alusta alkaen, ensimmäiset tahdit Mon dieu'sta lupailivat dramatiikkaa, tunnetta, jopa paatosta. Esitys oli nimensä mukaisesti kunnianosoitus Pariisin satakielelle, Edit Piaf'ille. Kaikki suurimmat hitit saivat arvoisensa tulkinnat: Pariisin taivaan alla, Milord, Hymni rakkaudelle ja En kadu mitään kajahtivat tyyliteltyinä, yhtä aikaa voimakkaina ja herkkinä versioina. Mutta siinä, missä Piafilla vaikutti aina olevan kiire jonnekin seuraavaan tahtiin, rakkauteen tai paikkaan, tällä naisella ei ollut kiire minnekään, joka hetkessä oli ikuisuuden olemus läsnä. Aplodeista päätellen en tainnut olla ainoa, joka hurmaantui elegantista esityksestä.

Onneksi musiikista voi nauttia myös konsertin jälkeen. Voin lämpimästi suositella Patricia K:n uusinta levyä, joka on helppo tunnistaa, yksinkertaistaen siinäkin Kaas laulaa ainoastaan Piafia. Jos et ole aiemmin tutustunut tähän laulajaan, siitä voi olla kevein tie aloittaa. Levyjä on ilmestynyt vuosien saatossa jo useita, itselleni jäivät rakkaimmiksi omaan nuoruuteen kuuluvat Mon mec a moi ja Je te dis vous. Y-sukupolvi tietysti hakee suosikkinsa youtubesta kuvan keran kappale kerrallaan...

Nostalgiaa ja turhanpäiväistä provosointia

Hyvät ystävät, kaiken tohinan keskellä bloggaaminen on jäänyt taka-alalle ja nyt on kvartaaliraportoinnin aika. Useimmat seuraavista asioista ovat vielä nähtävissä, pohdittavissa ja nautittavissa, joten voit itse käydä tarkistamassa onko kyseessä omalla kohdallasi huti vai hitti.

Tammikuussa nostalgisoin täysillä vanhoja musikaaleja, jotka olivat täynnä unohtumattomia steppi- ja tanssikohtauksia, taidokkaita koreografioita ja kauniita ihmisiä. Kiitos YouTube. Ilman sinua olisi muutama hotelli-ilta ollut pitkäveteinen ja tylsä. Kokeilkaa hakuja esim. Busby Berkeley, Cyd Charisse, The Band Wagon jne. jos haluatte nähdä jotain "Laulavia sadepisaroita" enemmän.

Helmikuussa avautui monta mahtavaa näyttelyä, Leena Luostarista ja Hannu Väisästä jne. Mutta jos teillä on aikaa vain yhteen, niin käykää katsomassa Marjatta Tapiolan retrospektiiviä Tennispalatsissa. Rajut ja kauniit kuvat eivät jätä kylmäksi. Sattumalta osuin myös akustiselle baarikeikalle, jossa sympaattisen oloinen nuori rock-tähti veti täysillä upeita covereita David Bowiesta Hectoriin. Kertoisiko joku, koska ja mistä tämän Lauri Astalan levyjä voi hommata?

Maaliskuussa tapoin aikaa katsomalla Huorasadun. Olisi varmaan ollut parempi lukea se kirjana, sillä Ryhmäteatterin tulkinta jäi kohdallani puolitiehen. Ymmärrän ja kannatan asian tärkeyttä: feminismiä ja ettei ketään pidä alistaa. Silti esityksen jälkeen päällimmäisin tunteeni oli sympatia miehiä kohtaan: itse ainakin tunnen monta fiksua miestä, joille kaikille esitetty yksipuolinen mieskuva teki vääryyttä. Väsyneenä sitä on kait tosikko, mutta provosointia voisi tehdä fiksumminkin.

Nyt pääsiäisenä sieluni lepäsi Cantores Minoreksen Johannes-Passiossa Tuomiokirkossa. Mietiskelylle jatkoa tarjosi Matti Ijäksen elokuva "Kaikella rakkaudella", jota voi suositella aikuisten monisyisenä elokuvana, joka ei selitä tarinaansa puhki.

Vuoden ensimmäisen kvartaalin kulttuuritarjonnan voi siis tiivistää helposti: aina kunnon nostalgia turhanpäiväisen provosoinnin voittaa.