Metsäjätti yllätti - tämähän on oikeasti hyvä!

Kulunut vuosi on ollut raastavaa aikaa minun ja Kansallisteatterin suhteelle. Joka toinen esitys on ollut tavanomainen ja/tai mitäänsanomaton, joka toinen taas ok ja hyvä. Tämä loppukevät käänsi mittarin selkeästi plussan puolelle. Ilta Esko Salmisen kanssa oli niin intiimi kuin olla voi, ottaen huomioon että siihen osallistui useampi sata muutakin ihmistä ja oikeasti, Eskon (ei sukua) lavakarismaa on vaikea pilata millään. Antaa hänen olla ja kertoa - siinä on kaikki, mitä tarvitaan. Kausikorttilaisena ja nuukana ihmisenä oli valittava kuitenkin vielä 1 esitys, ettei viimeinenkään lippu pääse vanhenemaan. Arpa osui Metsäjättiin.

Metsäjätti on kertomus kahden miehen ystävyydestä poikavuosilta aikuisuuteen. Miten samoista pihapiireistä kasvetaan yhteiskunnan eri kerroksiin, opiskellaan, tehdään töitä ja lapsiakin siinä sivussa, ja miten tärkeää tuo nuoruudessa solmittu ystävyys on, kun elämä koettelee. Samalla Metsäjätti on kertomus suomalaisesta rakennemuutoksesta, siitä miten pienet tehdaspaikkakunnat pyristelevät globaalissa talouskilpailussa. 

Helposti luulisi, että synkistä aiheista tulee synkkä ja tiedostava näytelmä, mutta kaikkea muuta. Käsikirjoitus on tehnyt ihmisistä moniulotteisia, joiden reaktiot eivät ole ihan sitä, mitä ensivaikutelmasta voisi päätellä. Kaverukset miehistyvät, aikuistuvat, löytävät itsensä ja maailmankin uudella tavalla esityksen edetessä. Sekä kuuntelevat ja laulavat melkoisella läpällä 1980-luvun heviä. Iron Maiden, Metallica ja hevieleet saavat kyytiä, Twisted Sisteristä ja Waspista puhumattakaan. Vaviskaa teinit! 

Olen täysin yllättynyt ja lämpimästi suosittelen, käykää katsomassa tätä nuoriso-osaston kanssa. Menee yhteiskuntaopin tunnista koska tahansa. Tajusin vasta myöhemmin, että tämähän pohjautuu Miikka Nousiaisen kirjaan. Olisi pitänyt arvata. Osui ja uppoaa. Illan aikana saa nauraa, vaikka lopun sankariristi-paatos jääkin kaivelemaan, itse en olisi sentään kärjistänyt Pro Patria -tauluihin kaikkien metsäyhtiöiden 1990-2000 -luvuilla tekemiä saneerauslukuja paikkakuntineen. 

Olen koukussa näytelmäkirjailijaan

Tiedättekö sen tunteen, kun joku suosikkinne julkaisee uuden levyn tai kirjan ja siihen on aivan pakko päästä käsiksi mahdollisimman pian? Itselleni on käynyt aivan samoin Juha Jokelan kohdalla. Ensin hän sai minut katsomaan televiosta kahteen kertaan Mobile Horror'in, sitten menemään rajan taakse kauas Espoon kaupunginteatteriin (okei, taksilla varmuuden vuoksi) läkähtymään Esitystaloudesta. Nyt hän tuuletti mieltäni Patriarkalla Kansallisteatterissa. Lippuja lienee vielä saatavilla, joten suosittelen parin minuutin taukoa ja soittoa lipunmyyntiin nyt heti =).

Patriarkka on taattua Jokelaa: dramaturgian tempo on nopea, kohtaukset limittyvät toisiinsa ja tapahtumia käydään useassa aikatasossa ja useampia kerrallaan yhtä aikaa. Valot ja musiikki kuljettavat juonta mukanaan ja tekevät yhdessä loistavan dialogin kanssa esityksestä nautittavan.

Näytelmän tarinassa perheen patriarkka palaa vaimonsa kanssa Suomeen usean vuoden poissaolon jälkeen. Maailma ja perhe ovat muuttuneet; jokaiselle syntyy tarve kohdata sekä oma itsensä että läheisensä uudella tavalla.

Esitys pistää vastakkain sukupolvet ja sukupuolet, mutta jättää kuitenkin yksilöt pohtimaan omaa totuuttaan: mistä kaikesta olen vastuussa itselleni, mistä rakkaimmilleni, mistä koko maapallon tulevaisuudelle? Kuten arvata saattaa yhtä oikeaa vastausta ei liene olemassa. Jokainen tekee omat valintansa, sen mitä tekee ja mitä jättää tekemättä. Ja sitten nuo valinnat satuttavat ja vaikuttavat aina jonkun läheisenkin elämään.

Ihmisluonteen samankaltaisuus pysäyttää, jokainen sukupolvi on halunnut ja haluaa vieläkin muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi elää. Käsityksemme paremmasta ja keinosta saavuttaa edistys vaihtelevat. Pelkoja on kaikilla, mutta kohtaammeko ne vihan vai rakkauden kautta? Mahdollisuus onneen on kuitenkin olemassa, jos uskaltaa avautua toiselle rehellisesti ja halua yhteiseen elämään löytyy molemmilta.

ps. Kirsti Wallasvaara oli näyttämöllä erityisen hyvä

Mikä siinä on, kun ei suksi eikä juttu luista?

Kansallisteatterin Kansanhiihto-näytelmä oli vastatuulessa jo ennen ensi-iltaa: aiheena ”suomalaisen hiihtäjäsankarin nousu ja tuho” herätti epäilyksen kuolleen ihmisen muistolla ratsastamisesta.   Itse menin katsomaan näytelmää siitä, miten suomalaista sankaruuden myyttiä rakennetaan ja riisutaan. Olisi pitänyt lukea tuoreimmat mainoslauseet. Ne olivat nimittäin vaihtuneet ajan kuluessa.

Näin esityksen, jossa ”sankari” kipuili menetetyn maineen seurauksia, mutta tapahtumat eivät johtaneet syvempään analyysiin edes urheilusta, saati sitten suomalaisesta sankaruudesta. Dramaturgiset palaset, visuaaliset tehokeinot, repliikkien tyylilajit eivät kohdanneet toisiaan. Kovasti oli yritystä, mutta ote lipsui yhä. Parasta oli Jukka Puotilan esittämä kahden ilmeen 90-vuotias fiktiivinen Esko Aho -hahmo. Mutta se ei riitä kantamaan koko illan näytelmää.

Esitys sai kuitenkin minut miettimään teatterilaisten omaa arjen sankaruutta. On raskasta vetää kymmenien esitysten sarja lävitse. Vielä raskaampaa se on, jos kritiikki teilaa, katsomoissa on tilaa ja väliajalla väki vähenee. Lavalle nouseminen vaatii paljon ammattiylpeyttä ja vahvaa luonnetta. Aplodit siis henkilökunnalle, jotka jaksavat harjoittaa ammattiaan!

PS Kävin katsomassa toisenkin Kansallisteatterin näytelmän. Tuo 13 uponnutta vuotta jääköön maininnan tasolle. En jaksa kirjoittaa analyysiä. Siinä upposi katsojakin, mutta väärällä tavalla.

Kuljetko sinä samassa raitiovaunussa HOMOn kanssa?

Tunnistatko sinä homon? Voiko jääkiekkoilija olla homo? Entä muslimi tai historian suurmies? Onko olemassa jokin tietty tapa näyttää homolta? Voisiko raitiovaunussa vieressäsi istuva mies tai nainen olla homo? Oletko ihan varma?

Saision uusi HOMO-näytelmä kattaa kaikki homoseksuaalisuuteen liittyvät kliseet ja kääntää ne raikkaasti voitokseen. Se on uljaasti ja ylpeydellä tehty puheenvuoro ihmisyydestä. Se kysyy enemmän kuin vastaa, koska vieläkin yhteiskunnassa on valitettavasti aiheesta enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

HOMO-näytelmän riemukkaimpia hetkiä on konservatiivien järkytys, kun homopariskunta ei kertakaikkiaan ymmärrä, miksi heidän olemassaolonsa ja elämäntaparatkaisunsa lastenhoidon järjestämiseen asti olisi 2010-luvulla heteropariskuntien hyvästä tahdosta tai armosta riippuvaista. Miten jompikumpi pariskunnista olisi automaattisesti toista ylempänä tai alempana antamassa hyväksyntäänsä? Katsomossa voi aistia samaistumisen homoparin hämmennykseen.  Jokainen joutuu kysymään itseltään ensiksi: suvaitsenko minä homoja? Ja fiksut sen jälkeen oivaltamaan, tuliko edelliseen kysymykseen vastatessa samalla määritellyksi ihmisiä eri luokkiin.

Reilun 3 tunnin aikana Kansallisteatterin suuri näyttämö muuttuu kliseiden kentästä, dekadentiksi Berliiniksi ja suomenruotsalaiseksi tyylikkääksi revyyksi. Ja kokonaisuus toimii, mutta rehellisyyden nimessä sanottuna, se toimisi jopa paremmin, jos esityksen kesto olisi vähän lyhyempi. Esitys liikuttaa, muttei shokeeraa. Saa nauraa ja itkeä, hävetä ja punastella ei tarvitse.  Näyttelijät ovat selvästi rooleista innoissaan, laulut kajahtavat nuorten lahjakkuuksien suusta uljaasti ja vanhat konkarit revittelevät täysillä.

Kun viimeisessä kohtauksessa haaveillaan maasta, jossa jokainen saisi rakastaa ketä haluaa, kostuvat useimpien silmät. Niin lavalla, permannolla kuin parvekkeellakin. Loppuaplodeihin osallistuvat kaikki, ne osoitetaan ihmisoikeuksien asialle.

Tämä näytelmä soveltuu hyvin sekä homoille että heteroille, nuorille ja vanhoille.