Einsteinin rikos

Jos olisitte kysyneet minulta viime viikolla, mitä mieltä olen Helsingin kaupunginteatterin tarjonnasta, olisin hymähtänyt. Lukuun ottamatta karismaattisen Ritva Valkaman itseoikeutetusti hallitsemia näytelmiä, en ole nähnyt siellä esityksiä, joita lämpimästi voisin suositella. Paitsi nyt. Teatteri houkutteli minut lähes ilmaisella lipulla (myönnetään #kultaposse) katsomaan kaverin kanssa juuri ensi-iltansa saanutta ”Einsteinin rikosta”.

Odotin lässyä ja vähän pitkäveteistäkin kertomusta suuresta nerosta, josta väkisin on väännetty komediaa. Sain koskettavan, älykkääseen vuoropuheluun perustuvan näytelmän neron kulissien takaisesta elämästä, jonka ytimessä oli syvä ihmisyys ja eettinen pohdiskelu. Einsteinin rikos -näytelmän viehätys on sen tekstissä (kiitos suomennoksesta Timo Torikka!) ja lahjakkaissa pääosan esittäjissä, joista etenkin Santeri Kinnusen suoritus Einsteinina on tarkka ja herkkäviritteinen.

Näytelmä auttaa meitä itseämme pohtimaan omien arvojemme rajoja. Kun kannatamme tasa-arvoa, ovatko silti toiset tasa-arvoisempia kuin toiset? Miten itse valitsisin, jos pitäisi suojella omaa kansakuntaa? Kantaisinko jatkuvaa epäluuloa toista kohtaan todistusaineistosta huolimatta? Kantaisinko katkeruutta menneistä uhrauksista ja pyrkisin pysymään tielleni osuvasta taistelusta erossa vai siinä mukana? Tarjoaisinko koko osaamiseni taisteluun vihollista vastaan?

Näytelmä on rankasta aiheesta huolimatta hengeltään hyvin lempeä ja toiveikas. Sen voi katsoa myös kuvauksena ystävyydestä, joka kantaa vaikeiden aikojen ylitse. Tämä on esitys, joka on nähtävä teatterin lavalla.

Pari päivää esityksen jälkeenkin ajatukset palasivat aiheeseen ja hyvä olo tuntui sydämessä. Tämä oli parhaimpia teatteri-esityksiä, mitä olen tänä vuonna nähnyt. On varmaan pakko tarkistaa, mitä muuta tuossa teatterissa on menossa.

Keskikesä(yö)n parhaimmat levyt

Jos tuntuu, että radion soittolistat ovat jo tulleet liian tutuiksi ja omat levykokoelmat saavat pölyttyä rauhassa, anna mahdollisuus seuraaville artisteille:

1. Irina Björklund: La vie est une fête
Uskomattoman tyylikäs taidonnäyte, uusia ja vanhempia suomalaisia iskelmiä ranskannettuna. Kevyt, herkkä ja tunnelmallinen levy, joka saa maailman näyttämään kauniimmalta.

2. Sixto Rodrigues: Sugar Man
Dokumenttielokuvan soundtrack, joka sai suuresti hehkutusta osakseen pari vuotta sitten. Eikä aiheetta. Tässä on aitoa rosoa ja protestia 60-luvulta, joka toimii edelleen tässä ajassa.

3. Jaakko Laitinen ja Väärä raha: Kaikkialla kaukana
Jos et ole kuullut vielä suomalaista bändiä, joka svengaa kuin hirvi yöstä Rovaniemellä mustalaissoundein, olet menettänyt paljon. Koukuttaa.

4. Paul Anka: Rock Swings
Tämä jo vähän vanhempi levy on taas kesällä ajankohtainen, kun herra saapuu Suomeen. Jokainen, jolle olen soittanut tätä levyä on ollut hämmentynyt siitä, miten 1980—1990 lukujen hevi taittuu salonkikelpoiseksi swingiksi. Vielä enemmän hämmystä on herättänyt tieto, kuka laulaa. Tarkista siis tämäkin, ellet jo tiedä.

Hyvää kesää teille kaikille!

5 lukuvinkkiä kesäksi

Kesään kuuluvat kesäkirjat. Tiedättehän, ne tavallista keveämmät romaanit, joita voi lueskella helteessä pari riviä kerrallaan tai ne, joiden juonta voi ahmia sateen sattuessa ilman, että joutuu liikaa pinnistelemään ajattelun kanssa. Jos ette ole aiemmin sattuneet tarttumaan näihin, kokeilkaa ja antakaa tekstin viedä erilaisiin tunnelmiin:

1. Casual Vacancy eli Paikka vapaana. Harry Potterien äidin, J.K. Rowlingin kirja pikkukaupungin elämästä, joka mullistuu kun kunnanvaltuutettu saa äkillisen sairaskohtauksen ja kuolee. Herkullisia henkilöhahmoja pursuileva tarina vie salakavalasti mukanaan niin, että ihan harmittaa kun viimeiset sivut ovat käsillä. Erityiskiitos henkilökuvaukselle: millaisina päähenkilöt näkevät itsensä ja millaisena muut heidät kokevat.

2. Varistyttö. Tästä puhutaan jo paljon, eikä turhaan. Vähintään yksi dekkari kuuluu kesään, mutta tässä jää samanlaiseen koukkuun kuin Stig Larssonin Millennium-trilogiassa. Vaikka pahalta tuntuu, kaikki on silti luettava loppuun. Varistyttö on hyytävän jännittävä, hyvin kirjoitettu psykologinen trilleri. Kirjassa on paljon kuvausta sairaan mielen kehittymisestä ja ajattelusta, myös siitä miten paha siirtyy tekijästä uhriin. Tämä olisi ehkä parempi lukea pienemmissä erissä. Varoituksen sana on paikallaan silti: jos et kestä kuulla mistään lapsiin kohdistuvasta rikoksista, jätä tämä väliin.

3. Takana puhumisen taito. Taattua Anna-Leena Härköstä. Pakinakokoelma, jonka käsiin saaminen saattaa tosin olla hitaampaa kuin lukeminen. Kokeile antikvariaateista ja kirpputoreilta. Osuvia huomioita arkisista tilanteista ja ihmissuhteista. Tämän jälkeen tuntee taas enemmän armoa itseäänkin kohtaan, panikoiminen ja mokaileminen on vain inhimillistä.

4. Kiltti tyttö. Tämä kirja oli dekkarihitti reilu vuosi sitten. Jos se jäi silloin lukematta, tartu siihen nyt ja voit vertailla syksyllä tulevaan filmatisointiin. Tämän kirjan juoni muistuttaa enemmän perinteistä jännityskertomusta, jossa päähenkilöistä kuoriutuu jotain ihan muuta - lähinnä tulee mieleen Hitchcockin Vertigo ja Vaarallinen romanssi. Pitää otteessaan yllättävähköön loppuratkaisuun saakka. Tässä ei tule raakuuksia silmille, vaan kyse on enemminkin johtolankojen näppärästä yhdistämisestä. Tiheä tunnelma tekee kuitenkin vaikeaksi pitää taukoja lukemisessa.

Jos kuitenkin päätät, että juuri kesällä haluat kasvaa ihmisenä ja lukea jotain todella sielukasta ja vaikuttavaa, suosittelen sinulle tätä:

5. Pitkä tie äidiksi. Lilly Korpiolan tietokirja soveltuu kaikille jotka haluavat lapsia, ovat uusperheen vanhempia tai joilla on jo omia lapsia. Sivu sivulta karttuu ymmärrys siitä, millaisia kiintymyssuhteita lasten ja vanhempien välillä tarvitaan ja miten meistä jokainen voi kasvaa ihmisenä. Tämän kirjan viesti kantaa adoptiota pidemmälle, sillä monella muullakin pienemmällä ja isommalla lapsella on traumataustaa ja hylkäämisen kokemuksia. Lämminhenkinen kirja ymmärtää ihmisen tarvitsevuutta toisiinsa ja antaa toivoa sekä välineitä käsitellä omia ja muiden kokemuksia.

Historiaansa ei pääse pakoon ennenkuin sen uskaltaa kohdata

Venla Hiidensalo on uutuuskirjassaan "Karhunpesä" tarttunut kiinni vaikeaan aiheeseen: miten Suomessa 1900-luvulla käydyt sodat ovat vaikuttaneet aikalaistensa mieliin, ja miten puhumattomuus aiheesta on vaikuttanut jälkipolvien elämänvalintoihin.

Rankoista ihmiskohtaloista köyhässä sisällissodan partaalla horjuvassa Suomessa noustaan kohti parempaa elämää. Vaietaan, juorutaan ja käydään uudelleen taisteluun vaihtuneet vihollisen kanssa. Kuka kesti, kuka keksi vetää välistä jotain, kuka kärsi, kuka halusi vain unohtaa. Lopulta hiljaiset keskustelut painuvat ajan virran pohjalle, ei niitä menneitä kadonneita ihmisiä ja aikoja jaksa murehtia lopun ikää.

Asiat eivät kuitenkaan mene peittämällä pois. Tulee vastareaktioita, nuorison kapinaa, turhaa etsintää ja luovuttamista. Mutta kummasti aihe kiinnostaa sukupolvienkin yli. Hiidensalon kirjassa nuori valokuvaaja, joka kuvaa sodan uhreja maailmalla päätyy kotiinsa selvittämään, mitä hänen omaisilleen tapahtui sata vuotta sitten. Samat kuvat piirtyvät kameran lissin lävitse. Vasta tieto meenneestä vapauttaa hänen ottamaan erilaisen näkökulman omiin vanhempiinsa ja isovanhempiinsa, ymmärtämään heitä aikansa tulkkeitana. Lopulta voi löytyä sovitus, joka mahdollistaa pysähtymisen aloilleen kiertolaiselämän sijasta.

Kirja tempaa mukaansa, eri kertojien käyttö saa hamuamaan sivuja yhä kiivaammassa tahdissa. Vaikka kirja ei mässäile sodalla, sen vaikutukset siviileihin tulevat hyvin selville. Sen kuvaukset auttavat ymmärtämään, missä tilanteissa ja uskomusten varassa läheiset toimivat miten parhaaksi toimivat. Ote on siis hyvin humaani. Tämä romaani kannattaa lukea, ja antaa sen vaikuttaa ajatuksissa pitkään. Mitenhän asiat meidän suvussa meni? Onkohan elossa enää ketään, jonka kanssa niistä voisi keskustella?

Kiitos, mutta ei kiitos

Kuten osa teistä varmaan jo arvasikin, nyt on sekä luettu että nähty Anna-Leena Härkösen tarina ”Ei kiitos”, joka kertoo parisuhteeseensa, siis seksielämäänsä, tyytymättömästä naisesta. Tai oikeastaan toisistaan erkaantuneesta avioparista, jotka kumpikin etsivät suhteensa pattitilanteeseen omalla tavallaan ratkaisua ulkopuolisista ihmissuhteista. Tasa-arvon nimissä on myös muistutettava, tämä tarina miehen näkökulmasta kerrottuna ei olisi ollut yhtään hauska. Sekin kertoo jotain…

Luin "kohu"kirjan, kun se pari vuotta sitten ilmestyi. Hyvin kirjoitettu, tosin etenkin lopussa itsetarkoituksellinen revittely häiritsi. Ymmärtäähän lukija vähemmälläkin mitä, ja paljonko tehdään. Elokuvaversio oli hyvin uskollinen kirjalle, ja mielestäni jopa hiukkasen kirjaa parempi. Pääsyy tässä on mielestäni Ville Virtasen hieno roolityö aviomiehenä, jolla on laaja henkinen elämä, mutta vähäinen ulosanti. Vastaavasti Anu Sinisalo vaimon osassa tuo esille parisuhteen läheisyyden merkityksen juuri fyysisyyden kautta. Loppujen lopuksi kyse on toisen ihmisen kohtaamisesta useammalla tasolla, sekä odotusten ja todellisuuden välisestä ristiriidasta, jota elämässä tulee joskus vastaan.   

Katsojaluvuista (yli 70 000 henkeä parissa viikossa) päätellen aihe on ajankohtainen monessa parisuhteessa. Jokainen miettiköön mitä se merkitsee ja mitä asialle voi tehdä. Jotain hyvin surullista tässä kaikessa keskenkasvuisuudessa on. Summa summarum, kelpo leffa vaikeasta aiheesta. Ja kiitos, mutta ei kiitos lisää; tämäntyyppiset tarinat riittivät nyt vähäksi aikaa.