Historiaansa ei pääse pakoon ennenkuin sen uskaltaa kohdata

Venla Hiidensalo on uutuuskirjassaan "Karhunpesä" tarttunut kiinni vaikeaan aiheeseen: miten Suomessa 1900-luvulla käydyt sodat ovat vaikuttaneet aikalaistensa mieliin, ja miten puhumattomuus aiheesta on vaikuttanut jälkipolvien elämänvalintoihin.

Rankoista ihmiskohtaloista köyhässä sisällissodan partaalla horjuvassa Suomessa noustaan kohti parempaa elämää. Vaietaan, juorutaan ja käydään uudelleen taisteluun vaihtuneet vihollisen kanssa. Kuka kesti, kuka keksi vetää välistä jotain, kuka kärsi, kuka halusi vain unohtaa. Lopulta hiljaiset keskustelut painuvat ajan virran pohjalle, ei niitä menneitä kadonneita ihmisiä ja aikoja jaksa murehtia lopun ikää.

Asiat eivät kuitenkaan mene peittämällä pois. Tulee vastareaktioita, nuorison kapinaa, turhaa etsintää ja luovuttamista. Mutta kummasti aihe kiinnostaa sukupolvienkin yli. Hiidensalon kirjassa nuori valokuvaaja, joka kuvaa sodan uhreja maailmalla päätyy kotiinsa selvittämään, mitä hänen omaisilleen tapahtui sata vuotta sitten. Samat kuvat piirtyvät kameran lissin lävitse. Vasta tieto meenneestä vapauttaa hänen ottamaan erilaisen näkökulman omiin vanhempiinsa ja isovanhempiinsa, ymmärtämään heitä aikansa tulkkeitana. Lopulta voi löytyä sovitus, joka mahdollistaa pysähtymisen aloilleen kiertolaiselämän sijasta.

Kirja tempaa mukaansa, eri kertojien käyttö saa hamuamaan sivuja yhä kiivaammassa tahdissa. Vaikka kirja ei mässäile sodalla, sen vaikutukset siviileihin tulevat hyvin selville. Sen kuvaukset auttavat ymmärtämään, missä tilanteissa ja uskomusten varassa läheiset toimivat miten parhaaksi toimivat. Ote on siis hyvin humaani. Tämä romaani kannattaa lukea, ja antaa sen vaikuttaa ajatuksissa pitkään. Mitenhän asiat meidän suvussa meni? Onkohan elossa enää ketään, jonka kanssa niistä voisi keskustella?