Hunajainen tie tuhoon - ei perheen pienimmille

Kaunis luontodokumentti, huikea kuvaus, mielettömän hyvä tarina. Kyllä. Kaikkea edellämainittua on uskomattoman hyvä elokuva "Ei pelkkää hunajaa". Voin suositella sitä lämpimästi kaikille yli 12 -vuotiaille, no mielummin yli 14 -vuotiaille.

Dokumenttielokuva kertoo mehiläisten elämästä ja näistä kuvista ovat Maija -piirretyn idyllit kaukana. Tekijät seuraavat mehiläisten elämää Yhdysvalloissa, Euroopassa, Aasiassa ja Australiassa ja tarjoavat suuren määrän tärkeää tietoa mehiläisten elämästä ja maailman luonnon ekosysteemistä. Ilman mehiläisiä ihminen tuhoutuu muutamassa vuodessa, mutta silti ihminen tuhoaa tahallisesti ja tahtomattaan luonnonvaraisia mehiläiskantoja ja ns. viljeltyjäkin.

Pääsemme näkemään läheltä, miten tavalliset mehiläistenhoitajat onnistuvat geenimuuntelemaan (!) mehiläisyhdyskuntia. Opimme, miten herkkiä mehiläiset ovat bakteereille ja stressille. Miten niitä ruokitaan jenkkiplantaaseilla sokerivedellä ja antibiooteilla. Miten ne on tuhottu Kiinassa niin totaalisesti, että ihmiset (!) suorittavat omenapuiden pölyttämisen keräämällä toisaalla siitepölyä, myymällä sen ja lopulta pipetillä pölyttämällä edelleen toisen paikkakunnan omenapuut. Kaikki tämä hunajan tuoman voittojen ja jatkuvan kasvun vaatimusten takia. Ihminen on paha.

Onneksi dokumentti näyttää myös eettisten hunajankasvattajien toimintaa, miten on edelleenkin mahdollista elää ja voida hyvin elämällä yhdessä mehiläisten kanssa. Ja jos hyvin käy, jossain Australian saarella löydetään mehiläisrotu, joka kestää ihmisen toiminnasta huolimatta.

Metsäjätti yllätti - tämähän on oikeasti hyvä!

Kulunut vuosi on ollut raastavaa aikaa minun ja Kansallisteatterin suhteelle. Joka toinen esitys on ollut tavanomainen ja/tai mitäänsanomaton, joka toinen taas ok ja hyvä. Tämä loppukevät käänsi mittarin selkeästi plussan puolelle. Ilta Esko Salmisen kanssa oli niin intiimi kuin olla voi, ottaen huomioon että siihen osallistui useampi sata muutakin ihmistä ja oikeasti, Eskon (ei sukua) lavakarismaa on vaikea pilata millään. Antaa hänen olla ja kertoa - siinä on kaikki, mitä tarvitaan. Kausikorttilaisena ja nuukana ihmisenä oli valittava kuitenkin vielä 1 esitys, ettei viimeinenkään lippu pääse vanhenemaan. Arpa osui Metsäjättiin.

Metsäjätti on kertomus kahden miehen ystävyydestä poikavuosilta aikuisuuteen. Miten samoista pihapiireistä kasvetaan yhteiskunnan eri kerroksiin, opiskellaan, tehdään töitä ja lapsiakin siinä sivussa, ja miten tärkeää tuo nuoruudessa solmittu ystävyys on, kun elämä koettelee. Samalla Metsäjätti on kertomus suomalaisesta rakennemuutoksesta, siitä miten pienet tehdaspaikkakunnat pyristelevät globaalissa talouskilpailussa. 

Helposti luulisi, että synkistä aiheista tulee synkkä ja tiedostava näytelmä, mutta kaikkea muuta. Käsikirjoitus on tehnyt ihmisistä moniulotteisia, joiden reaktiot eivät ole ihan sitä, mitä ensivaikutelmasta voisi päätellä. Kaverukset miehistyvät, aikuistuvat, löytävät itsensä ja maailmankin uudella tavalla esityksen edetessä. Sekä kuuntelevat ja laulavat melkoisella läpällä 1980-luvun heviä. Iron Maiden, Metallica ja hevieleet saavat kyytiä, Twisted Sisteristä ja Waspista puhumattakaan. Vaviskaa teinit! 

Olen täysin yllättynyt ja lämpimästi suosittelen, käykää katsomassa tätä nuoriso-osaston kanssa. Menee yhteiskuntaopin tunnista koska tahansa. Tajusin vasta myöhemmin, että tämähän pohjautuu Miikka Nousiaisen kirjaan. Olisi pitänyt arvata. Osui ja uppoaa. Illan aikana saa nauraa, vaikka lopun sankariristi-paatos jääkin kaivelemaan, itse en olisi sentään kärjistänyt Pro Patria -tauluihin kaikkien metsäyhtiöiden 1990-2000 -luvuilla tekemiä saneerauslukuja paikkakuntineen. 

Huikea Patricia K. livenä ja levyllä

Viime viikolla huikea ranskalainen diiva Patricia Kaas nosti esiintyvien taiteilijoiden riman korkealle Finlandia-talossa: parituntinen "Kaas chante Piaf" esitys oli enemmän kuin perinteinen konsertti, se oli musiikkia, visuaalisia elämyksiä kuvanauhalta ja tanssia sisältävä kokonaisuus.

Tunnelma oli tiheä esityksen alusta alkaen, ensimmäiset tahdit Mon dieu'sta lupailivat dramatiikkaa, tunnetta, jopa paatosta. Esitys oli nimensä mukaisesti kunnianosoitus Pariisin satakielelle, Edit Piaf'ille. Kaikki suurimmat hitit saivat arvoisensa tulkinnat: Pariisin taivaan alla, Milord, Hymni rakkaudelle ja En kadu mitään kajahtivat tyyliteltyinä, yhtä aikaa voimakkaina ja herkkinä versioina. Mutta siinä, missä Piafilla vaikutti aina olevan kiire jonnekin seuraavaan tahtiin, rakkauteen tai paikkaan, tällä naisella ei ollut kiire minnekään, joka hetkessä oli ikuisuuden olemus läsnä. Aplodeista päätellen en tainnut olla ainoa, joka hurmaantui elegantista esityksestä.

Onneksi musiikista voi nauttia myös konsertin jälkeen. Voin lämpimästi suositella Patricia K:n uusinta levyä, joka on helppo tunnistaa, yksinkertaistaen siinäkin Kaas laulaa ainoastaan Piafia. Jos et ole aiemmin tutustunut tähän laulajaan, siitä voi olla kevein tie aloittaa. Levyjä on ilmestynyt vuosien saatossa jo useita, itselleni jäivät rakkaimmiksi omaan nuoruuteen kuuluvat Mon mec a moi ja Je te dis vous. Y-sukupolvi tietysti hakee suosikkinsa youtubesta kuvan keran kappale kerrallaan...