Rusalkaa ei käy sääliksi

Pienen vedenneidon tarina saa miettimään, mikä olikaan satujen perimmäinen tarkoitus: opastaako lapsia kaidalle tielle, toimimaan maailmassa tietyn yhteiskuntajärjestyksen mukaisesti, tai kuolema korjaa ja tuomio käy vielä tuonpuoleisessakin elämässä. Tähän synkkyyteen päädyin, kun pelkistin mieleeni, mistä Kansallisoopperan ”Rusalkassa” on kyse.

Tarinan, jossa vedenneito rakastuu prinssiin ja muuttuu ihmiseksi, heijastaa vanhanaikaista käsitystä naisen asemasta: Tyttö haluaa aikuistua, eikä kuitenkaan kykene selviämään valintojensa seurauksista, ja huonostihan siinä käy. Ensin menee oma puhekyky, sen jälkeen koko elämä ja  kuolemankin vapauttava mahdollisuus. Siinä sivussa tosin prinssillekin käy huonosti. Tässä dramaturgisessa versiossa sympatiat karkaavat lumotun prinssin puolelle, Rusalka näyttäytyy itsekkäänä pikkutyttönä, joka ei ymmärrä elämästä juuri mitään ja saa aikaan vain tuhoa.

Väkisinkin tulevat mieleen myös sananlaskut: ”Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.” ”Varo, mitä toivot, sillä se saattaa käydä toteen.”. Eihän tästä nyt mieliala korkealle nouse, sillä sovinistisen oikeasti, huonostihan siinä käy, jos nainen ryhtyy toteuttamaan tahtoansa.

On Rusalkassa kuitenkin myös hyvää: Antonìn Dvorakin musiikki on kaunista kuunneltavaa, erityisesti usein radiossakin soitettu ”Rusalkan aaria kuulle”. Mutta oopperan tarina on auttamatta aikansa elänyt, joten ooppera toimii parhaiten kuunneltuna ”silmät kiinni”. Näyttämökuva olisi ehkä toiminut paremmin, jos se olisi ollut sadunomainen, sillä kaikkeen ei modernisointi sovi.

"Femakkopuhetta"

Minna Canthin ja tasa-arvon päivän kunniaksi muutama miete: Pidä mielessäsi, ettei mikään ole itsestään selvää. Asiat, jotka merkitsevät todella jotakin, vaativat useimmiten ponnisteluja. Se, että meillä on olemassa tasa-arvoinen yhteiskunta, on asia josta kannattaa pitää huolta. On siis asioita, jotka ovat jo hyvin. Se ei kuitenkaan riitä, sillä on myös asioita, joiden eteen on vielä ponnisteltava.

Tasa-arvoa on, kun kohtelemme molempia sukupuolia yhtä kunnioittavasti. Kun osoitamme tukemme yksilöiden valinnoille huolimatta siitä, kumpaa sukupuolta he edustavat. Annamme poikien pukeutua punaiseen ja tyttöjen siniseen sekä toisinpäin ilman vanhakantaista vitsailua. Avaamme oven sille, joka kulkee suurien kantamusten kanssa. Nuorelle tai vanhalle. Mummolle tai ylisuurta pelikassia raahaavalle pikkupojalle. Lähimmäiselle.

Pätevyyden hankkiminen ja erilaisten tilaisuuksien löytyminen ovat kuitenkin edelleen asioita, joissa sukupuolella on piilovaikutusta asenteiden, oletusten ja aiempien valintojen vaikutuksesta. Katse peiliin: Annammeko esimerkiksi työelämässä jo samanlaisesta käytöksestä samanlaista palautetta molemmille sukupuolille? Onko ok, jos naisten palkka alkaa olla 90 % miesten palkasta?

Jos olet sitä mieltä, että kaikki on hyvin tasa-arvon suhteen, lue Liza Marklundin uutuuskirja "Vastalauseita". Siihen on turvallista tarttua, hänhän ottaa kantaa etupäässä ruotsalaisen kansankodin tilaan. Voit tarttua myös sitä raskaamman sarjan kirjaan eli Markundin yhdessä Lotta Snickaren kirjoittamaan "Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan". Keskustellaan sitten lisää.

Ja siis huomaa, että nämä puheet eivät ole miehiä vastaan, päinvastoin: tasa-arvolla ja miestenkin hyvinvoinnilla on paljon yhteyttä toisiinsa. Miehet ovat yhtä tasa-arvoisia kuin naiset.

Julius Caesar on viileästi rock

Uskokaa tai älkää, kansallisoopperamme tulkinta Händelin barokkioopperasta ”Julius Caesar” on postmoderni täysosuma. Jos vastahankainen nuorisojoukko pitäisi tutustuttaa ensimmäistä kertaa oopperaan, tämä olisi siihen selvä vaihtoehto numero 1. Itse olisin täysin valmis katsomaan esityksen uudelleenkin. Toivottavasti se siis jatkaa ohjelmistossa.

Laulajat olivat loistavassa vireessä ja Suomen Kansallisoopperan orkesteria täydentävät Helsingin Barokkiorkesterin muusikot  piste iin päällä. Neljä tuntia menivät nopeasti uusia oivalluksia ja ideoita seuratessa. Tämä oopperaesitys, jos mikä, oli viileästi rock. Esityksessä viljeltiin kosolti erilaisia viittauksia populaarikulttuuriin: oli pääkallo-estetiikkaa, popdiiva, Asterix ja Obelix, animaatiolintuset ja monet muut ilmestykset suloisessa, humoristisessa sovussa keskenäään. Oivaltava puvustus ja lavastus menivät tässä täysin kohdilleen. 

Lisämaininnan Julius Caesar -esitykselle voi antaa poliittisten viittausten käytöstä, mikä oli rohkea veto ja toi esityksen hämmentävästi omaan aikaamme. Vai mitä sanotte siitä, että Caesarin joukkoihin rinnastuvat yhdysvaltalaiset sotajoukot ja Egyptin joukot ovat muslimiestetiikkaa täynnä? Näistä riitti mielipiteidenvaihtoa lasillisella jälkeenpäinkin. Lähes loppuunmyydyt katsomot todistavat, että tämä esitys kannattaa nähdä! 

Voihan Puccini, mitä hapatusta!

Aion tänä keväänä katsoa kansallisoopperamme tarjonnan lähes kokonaan. Toivun juuri Puccinin "Lännen tytöstä". Lähtöoletukseni oli, että se on jotain Annie Mestariampujan ja Calamity Janen tarinoiden väliltä: reipas nainen villissä lännessä elää, rakastuu, ampuu hyvin ja toimii. Tämä lännentyttö muistuttaa kuitenkin enemmän Zane Greyn lännentarinoiden sankarittarien värisevää siipeä: tässä eletään siveästi karkeuden keskellä, kunnes saapuu suuri rakkaus, jolle uhraudutaan, ja sitten rämmitään vaikeuksissa, kunnes usko korkeampaan voimaan pelastaa kaikki keskeiset henkilöt. Näissä tarinoissa naisen ei tarvitse osata käsitellä aseita, pelkkä kivääri lanteella -poseeraus riittää.

Jos tarkemmin ajatellaan, niin kyllähän tämäkin tarina on kestänyt suht' hyvin aikaa. Aina löytyy naisia, jotka uskovat, että juuri he pystyvät rakkaudellaan pelastamaan (paatuneen) konnan. Joskus niin käykin. Suuret tunteet ja dramaattiset kohtaukset ovat kohdallaan juuri kuten oopperassa pitää ollakin, mutta ongelma on libretossa. Tällaiseen hapatukseen en olekaan pitkään aikaan törmännyt, en edes konservatiivijäärien puheissa. Libreton teksti on pullollaan niin vanhahtavia maailmankuvia ja ilmaisuja, että tarinaa on vaikea seurata vakavana. Hienoa italiankielistä laulua kuunnellessa tätä ongelmaa ei tietysti ole, kun ei kieltä ymmärrä.

Oma lukunsa Lännen tytössä on koominen lavastus ja puvustus. Lavasteet ovat kuin High Chaparallista muutaman c-luokan lännenfilmin kautta kierrätettyjä peruslautoja. Puvustaja on ilmeisesti saanut oman innoituksensa Village People -yhtyeen tyylistä. Esityksen meksikolaisia esittäviä taas olisi äkkiseltään luullut Madame Butterflyn palveluskunnaksi.

Mitä tästä kaikesta opimme? Ooppera on ensisijaisesti musiikin juhlaa, ja jos sitä tukevat asiat eivät toimi, juhlien luonne muuttuu väistämättä — pahimmillaan tahattomaksi vitsiksi. Lännen tyttö onkin siksi parasta katsoa silmät kiinni, sillä Puccinin musiikki on sinällään todella hieno elämys.