Pienen vedenneidon tarina saa miettimään, mikä olikaan satujen
perimmäinen tarkoitus: opastaako lapsia kaidalle tielle, toimimaan maailmassa
tietyn yhteiskuntajärjestyksen mukaisesti, tai kuolema korjaa ja tuomio käy
vielä tuonpuoleisessakin elämässä. Tähän synkkyyteen päädyin, kun pelkistin
mieleeni, mistä Kansallisoopperan ”Rusalkassa” on kyse.
Tarinan, jossa vedenneito rakastuu prinssiin ja muuttuu
ihmiseksi, heijastaa vanhanaikaista käsitystä naisen asemasta: Tyttö haluaa
aikuistua, eikä kuitenkaan kykene selviämään valintojensa seurauksista, ja
huonostihan siinä käy. Ensin menee oma puhekyky, sen jälkeen koko elämä ja kuolemankin vapauttava mahdollisuus. Siinä
sivussa tosin prinssillekin käy huonosti. Tässä dramaturgisessa versiossa
sympatiat karkaavat lumotun prinssin puolelle, Rusalka näyttäytyy itsekkäänä
pikkutyttönä, joka ei ymmärrä elämästä juuri mitään ja saa aikaan vain tuhoa.
Väkisinkin tulevat mieleen myös sananlaskut: ”Joka kuuseen
kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.” ”Varo, mitä toivot, sillä se saattaa käydä
toteen.”. Eihän tästä nyt mieliala korkealle nouse, sillä sovinistisen
oikeasti, huonostihan siinä käy, jos nainen ryhtyy toteuttamaan tahtoansa.
On Rusalkassa kuitenkin myös hyvää: Antonìn Dvorakin musiikki
on kaunista kuunneltavaa, erityisesti usein radiossakin soitettu ”Rusalkan
aaria kuulle”. Mutta oopperan tarina on auttamatta aikansa elänyt, joten
ooppera toimii parhaiten kuunneltuna ”silmät kiinni”. Näyttämökuva olisi ehkä
toiminut paremmin, jos se olisi ollut sadunomainen, sillä kaikkeen ei
modernisointi sovi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti