sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Aikuinen katsoo elokuvan ja purnaa

Tehdään heti selväksi, tällä jutulla ei ole mitään tekemistä aikuisviihteen kanssa. Sen sijaan sillä on paljonkin tekemistä aikuisten viihtymisen ja elokuvien kanssa. Lisäksi varoituksen sana, tämä blogiteksti on kirjoitettu kärjistäen ns. sormi opettavaisesti pystyssä.

Elokuvateattereiden tarjonta Helsingissä on tällä hetkellä aika kahtiajakoinen. Toisaalta on paljon piirrettyjä, seikkailu- ja toimintaviihderainoja, jotka lienevät tehtyjä nuorten makuun. Sitten on ne varttuneempien ikäluokkien pätkät, joissa paneudutaan henkiseen kasvuun vaikeuksien kautta tai muuten vaan tiedostetaan maailmaa (ja sen kurjuuden kauneutta). Näissä jälkimmäisissä on yleensä sisäänkirjoitettuna länsimaista kasvatusmentaliteettia, kehitysmaiden korruptiota ja yleistä köyhyyttä. Katmandu - taivaan peili on hyvä esimerkki tästä. Katsoja saa rahallensa vastineeksi kauniita maisemia, todelliseen elämään pohjautuvaksi ilmoitetun tarinan naisen halusta auttaa slummin lapsia, ja mukana on tietty pientä romanssiakin.

Katmandu -elokuva on siistiä jälkeä, josta jää kuitenkin ristiriitainen olo. Mistä näitä naisia oikein tulee ja mitä heidän aivokopassaan liikkuu? Hyvä, että asialla oli eurooppalainen filmiryhmä. Hyvä, että eettisiä asioita nostetaan esille. Harmi, että päähenkilö vaikuttaa olevan täydellisen naiivi kulttuurikysymyksissä. Harmi, ettei teemoista päästä eteenpäin syvemmälle laajempaan muutokseen. Ehkei vielä päästä todellisuudessakaan. Tarinan opetus? Kulttuuriseen muutokseen tarvittaisiin yhteisöllinen lähestymistapa yksilöiden sijaan?! Tämä siis sekä hyväosaisen että slummissa asuvankin väen kohdalla, jotka viettävät elämänsä rinnakkain oli kastijärjestelmä olemassa virallisesti tai ei. Mihinkä tahansa muutokseen pitäisi saada ensimmäisenä mukaan siis ns. vanhat naiset eli isoäitien ja äitien ikäluokat, jotta asenteet ja rakenteet uusiutuisivat. Silloin lapsella joka oppii suvaitsevuutta ja  lukutaitoa olisi ehkä todellinen mahdollisuus saada luettavaa ja kasvaa kykyjensä mittoihin. Sitä ennen on vain lukutaito ja mitä sillä tekee, jos ei ole ruokaa, valoa, kirjoja ja muunlaista työtä saatavilla? Lukutaito kun ei pysy yllä ilman valoa, kirjoja ja aikaa lukea.


torstai 13. syyskuuta 2012

Bravo tapaus Mattila

Kiitos Kansallisooppera, kiitos Mikko Franck, Kiitos Karita Mattila. Läkähdyin ja pakahduin Leos Janeckin luomassa oopperassa Tapaus Makropulos. Odotin illalta hyvää oopperaa, sain ikimuistoisen elämyksen. Toivoin, että Karita Mattila laulaa hienosti - hän lauloi uskomattoman upeasti. Osasin odottaa, että tapaus Mattila olisi näyttävä diiva, sen sijaan hän säteili karismaansa Emilia Martyna kolmannelle parvelle asti yhtä luonnollisesti kuin hengittäisi raikasta ilmaa.

Oopperan juoni sisälsti kaikki klassiset teemat: petoksia, rakkautta, intohimoa ja kuolemaa.  Erikoista oli päähenkilön yli 300 vuoden ikä, ikuisen elämän reseptin metsästys ja perintökiistat, joita setvittiin. Esitys oli moderni ja tyylikäs, eikä sortunut teennäisyyteen (te, jotka olette nähneet La Bohemen televisioinnin Salzburgin oopperajuhlilta ja Anna Nebtrenkon pariisilaisena pissiksenä, tiedätte varmasti myötähäpeän tunteen hienosta laulusta huolimatta).

Toteutus Tapaus Makropuloksessa oli siis virkistävä, tarina eteni dekkarimaisesti kohtauksesta toiseen ja lopussa olimme filosofisen ja puhdistavan totuuden hetken äärellä; elämän rajallisuus on sittenkin ihanaa.

Olen täysin vaikuttunut ja onnellinen. Voisinpa katsoa, paremmin sanottuna kokea, tämän uudelleen ja uudelleen. Ilmeisesti peruutuspaikkoja kannattaa kysyä, sillä muutamia vapaita istuimia oli havaittavissa. Kaikkien on mahdollista katsoa parhaita katkelmia verkosta oopperan sivuilta.