Kansallisteatterin Kansanhiihto-näytelmä oli vastatuulessa
jo ennen ensi-iltaa: aiheena ”suomalaisen hiihtäjäsankarin nousu ja tuho”
herätti epäilyksen kuolleen ihmisen muistolla ratsastamisesta. Itse menin katsomaan näytelmää
siitä, miten suomalaista sankaruuden myyttiä rakennetaan ja riisutaan. Olisi pitänyt
lukea tuoreimmat mainoslauseet. Ne olivat nimittäin vaihtuneet ajan kuluessa.
Näin esityksen, jossa ”sankari” kipuili menetetyn maineen
seurauksia, mutta tapahtumat eivät johtaneet syvempään analyysiin edes
urheilusta, saati sitten suomalaisesta sankaruudesta. Dramaturgiset palaset,
visuaaliset tehokeinot, repliikkien tyylilajit eivät kohdanneet toisiaan.
Kovasti oli yritystä, mutta ote lipsui yhä. Parasta oli Jukka Puotilan esittämä
kahden ilmeen 90-vuotias fiktiivinen Esko Aho -hahmo. Mutta se ei riitä
kantamaan koko illan näytelmää.
Esitys sai kuitenkin minut miettimään teatterilaisten omaa
arjen sankaruutta. On raskasta vetää kymmenien esitysten sarja lävitse. Vielä
raskaampaa se on, jos kritiikki teilaa, katsomoissa on tilaa ja väliajalla väki
vähenee. Lavalle nouseminen vaatii paljon ammattiylpeyttä ja vahvaa luonnetta.
Aplodit siis henkilökunnalle, jotka jaksavat harjoittaa ammattiaan!
PS Kävin katsomassa toisenkin Kansallisteatterin näytelmän.
Tuo 13 uponnutta vuotta jääköön maininnan tasolle. En jaksa kirjoittaa
analyysiä. Siinä upposi katsojakin, mutta väärällä tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti