Postmoderneja ratkaisuja modernilta museolta

Reilu viikko sitten kävin Tukholmassa ja ehdin Fotografiskan lisäksi katsastamaan Moderna Museetin. Koska aikaa oli rajallisesti (noin 2 tuntia), keskityin vain vaihtuvien näyttelyiden  antiin ja päätin jättää perusnäyttelyn tällä kertaa väliin.  

Moderna Museetin vetonaulana oli Turnerin, Monet’n ja Twomblyn yhteisnäyttely, joka kokosi impressionismin mestarit käymään vuoropuhelua keskenään. Näyttely oli yllättävästi rakennettu, voisi jopa käyttää ilmaisua ”esillepano oli postmodernisti ratkaistu”. Sen sijaan, että kukin taiteilijoista olisi saanut oman tilan näyttelystä, heidän taulunsa oli sijoitettu teemoittain ja tunnelmittain ympäri näyttelyaluetta.

Käytännössä katsoin siis 100 vuoden perspektiivillä impressionismin merkkiteoksia.

Pystyin analysoimaan ja tunnelmoimaan teoksia sekä myöhemmän ihailijan että luontiaikakauden kriitikon näkökulmasta. Irtautuminen historiaan sidotuista kauneusihanteista ja ilmaisutavoista välittyi eri tavalla, ja Monet’n lumpeetkin muuttuivat entistä radikaaleimmiksi. Klassikkoteoksista jäi mieleen turvallisen hämyisä näkymä Lontoon parlamenttitalosta, uusista tuttavuuksista Twomblyn suuri 4-osainen vuodenaikateos ”Quattro Stagioni”.

Toinen vaihtuva näyttely esitteli Moderna Museetin valokuvataiteen kokoelmia. Itse asiassa kyseessä oli valtava läpileikkaus useiden valokuvaajien otoksia 1800-luvulta tähän päivään. Yhteisenä nimittäjänä olivat ihmiset: muotokuvia, alastonkuvia, taidekuvia huone toisensa jälkeen. Mielenkiintoista oli, että 1970-luvulla kuvat alkoivat muuttua yhä provosoivimmiksi. Monet kuvista eivät enää olleet ihan pienten, eivätkä ”keskisuurtenkaan” lasten osastoa.

Jos käyt Tukholmassa, niin vieraile sielläkin. Hieno paikka. Aikaa siellä saisi helposti kulumaan koko päivän. Mutta jos joudut valitsemaan, niin mene mieluummin nyt Fotografiskaan, koska se loistaa uutuuttaan.

Juova norsu sai minut haukkomaan henkeäni

Olen vaikuttunut. Tajuntaani on iskeytynyt uskomattomia lähikuvia norsuista, leopardeista, leijonista, kirahveista, seeproista ja monista muista Afrikan villin luonnon edustajista. Enkä puhu nyt mistään tavallisista luontokuvista tai dokumenttifilmeistä, vaan pysäyttävistä, hiljaisuuden täyttämistä majesteettisista muotokuvista, joista ikuisuus huokuu syvälle sieluuni.

Tukholman uudessa Fotografiska-museossa on esillä useita valokuvanäyttelyitä, joista tämänhetkinen suosikkini on Nick Brandtin ”On This Earth, A Shadow Falls” eli vapaasti käännettynä ”Varjo laskeutuu maan päälle”. Näyttelystä aistii voimakkaasti rakkauden luontoon ja huolen sen katoamisesta, ikään kuin valokuvaaja olisi halunnut tallentaa jälkipolville edes häivähdyksen siitä, mitä on joskus ollut olemassa. Nostalgiaa, kaihoa, katkeransuloisuutta, kauneutta, syvää rauhaa ja herätys havahtumaan siihen, mitä ihminen on tälle maailmalle tekemässä.

Olen nähnyt paljon kuvia eläimistä elämäni aikana. Vieraillut useissa eläintarhoissa. Viettänyt yli 4 päivää safarilla. Mutta Brandtin kuvien voima on uskomaton: ne päihittävät useimmat kokemukseni. Mustavalkoisuus korostaa eläinten voimaa ja jylhyyttä, aika näyttää pysähtyneen kuvaushetkellä, eläinten silmät katsovat jonnekin elämän totuuteen kameran sijasta. Huimaa. Huikeaa.

Näyttely on avoinna 8.1.2012 saakka.  Fotografiska sijaitsee noin 300 metrin päässä Vikingin satamalaiturista. Museon yläkerran kahvilasta on loistavat näkymät Grönä Lundiin ja idylliseen Tukholmaan, ja lisäksi siellä saa erinomaiset tarjoilut huokeaan hintaan. Katkarapusalaatti ja cappuccino ovat varmoja valintoja. Jos et tiedä, mitä joulunaikaan teet, käy Tukholmassa. Tämä näyttely ja Moderna Museet kruunaavat päiväsi.  Jatkoa seuraa siis ensi viikon blogissa.

Hannah se vaan rakastaa

Mikähän siinä on, että ihmisen on niin vaikeaa päästä yli ensirakkaudestaan? Vaikka tuo rakastettu pettäisi toiveet ja osoittautuisi muutenkin moraalisesti katalaksi, niin silti sitä vaan ymmärtää. Vaikka tulisi muita rakkauksia, vuosikymmeniä elämänkokemusta, aina vaan tuo rakkauden nimeen kylvetty valtasuhde vetää ihmistä kuin sätkynukkea narusta. Savyon Liebrechtin käsikirjoittamassa näytelmässä ”Hannah ja rakkaus” on juuri tuosta kyse. Näytelmä kertoo kahden kuuluisan filosofin, Hanna Arendtin ja Martin Heideggerin, rakkaustarinan.

Juutalainen opiskelija Hannah Arendt rakastuu 19-vuotiaana professoriinsa Martin Heideggeriin. Heidän intohimonsa on monella tapaa moraalisesti paheksuttavaa: heillä on kummallakin parisuhde ja Martinista tulee lisäksi natsipuolueen jäsen. Sodan jälkeen seuraa selitysten aika, ja tällöin rakkauden tilinteosta syntyy ystävän riippuvuus toisesta.  Hannah päätyy palvomaan rakkauttaan lopun ikäänsä ja maksaa siitä Israelin-petturin leimalla.  Hän ei kuitenkaan surkuttele tai kadu, päinvastoin hän taistelee loppuun saakka sen mukaan, mitä itse kokee oikeaksi.

”Hannah ja rakkaus” –näytelmä jää lämmöllään mietityttämään useaksi päiväksi. Historialliset henkilöhahmot tulevat iholle. Seela Sella, Matti Onnismaa ja Elena Leeve ovat kaikki hyvin sopivia osaansa. Erityisen vaikutuksen tekee hieno ja vähäeleinen tarinankerronta, se miten nykyisyys ja takaumat sulautuvat toistensa lomaan. Kerrassaan nautittavaa.

Esitykset pyörivät talven ja kesään aikana Helsingin lisäksi myös Lahdessa, Tampereella ja Turussa. Näytelmä sopii etenkin perinteisen teatterin ystäville, filosofeille ja muille älyköille.

Heittäydyin hetkeksi nuorten taiteilijoiden maailmaan

Viikonloppuna ylitin mukavuuskynnykseni ja tutkailin Helsingin Taidehallissa nykytaiteen nuorten toivojen ajatusmaailmaa. Paljon julkisuutta saanut näyttely ”NuoretDeUnga2011” toi eteeni niin veistoksia, grafiikkaa, valokuvia kuin videoinstallaatioitakin.

Jokin teoksista hämmensi, jopa suututti röyhkeydellään (se sateenvarjonraato siinä nurkassa – voiko tämä todella olla taidetta?), jokin kiinnosti enemmän eläinaiheillaan (se etana oli aika hieno!). Lähtemättömän vaikutuksen itseeni teki 27 EU-maan lipuista kudottu räsymatto, joka oli kiedottu rullalle. Ei tarvitse tosin hankkia sitä kotiin, sillä Valtion taidemuseo oli ehtinyt ensin. Pari tuntia vierähti nopeasti päivittäessäni omia taidekäsityksiäni ja imiessäni inspiraatiota joulunaluskiireisiin.

En voinut kuitenkaan välttyä ajatukselta, että moni teos avautuisi satunnaiselle katsojallekin helpommin, jos siitä olisi olemassa pieni kirjoitettu tarina teoksen vieressä. Tämä tuli todistetuksi kun juttelin hetken ”Jodia perkele” –teoksen tehneen nuoren taiteilijan kanssa. Teos oli lyijyä ja betonia, ja se näytti suurikokoiselta lääkepilleriltä. Teoksen taustalla oli kuitenkin kritiikki sekä Fukushiman ydinvoimalaonnettomuutta että suomalaisten keskuudessa noussutta tarvetta hamstrata jodia heti kotiin, vaikka se ei tarpeellista tässä tapauksessa ollutkaan. Tarinan jälkeen teos avautui ihan toisella tavoin.

Näyttely on avoinna loppiaiseen saakka, joten ei syytä paniikkiin, joulun jälkeenkin vielä ehtii. Väliin tätä ei kannata jättää, sillä näistä nimistä kuulemme varmaan myöhemmin paljon. Ja hintalappu teoksissa on silloin ihan toinen…

Minä uskon enemmän Jumalan sanaan kuin Ihmisen osaan

Viime viikon pyhitin Kari Hotakaiselle. Ensimmäinen kohtaamisemme Juoksuhaudantiellä muutama vuosi sitten oli julkisuuspöhinän värittämä, eikä kirja koskettanut minua Finlandia-palkinnosta huolimatta. Mainiosti kirjoitettua, mutta niin on moni muukin kirja.

Viime viikolla tartuin varovaisin ennakko-odotuksin Hotakaisen tänä syksynä ilmestyneeseen uutuusromaaniin ”Jumalan sanaan”. Voi hyvät setelipainot ja pörssikurssit sentään, olin myyty ensi riveistä alkaen. Tarina on kiehtova ja henkilöt tempaavat mukaan kohtaloihinsa. Siinä todella on sana, sävellys, sovitus ja hiljaisuus. Kirjassa vanha raha ja reaalitalouden maailma, johon minutkin kasvatettiin uskomaan, kohtaa uuden rahan ja finanssitalouden maailman. Hotakainen ymmärtää molempia ja pistää näkökulmat keskustelemaan keskenään humaanilla tavalla. Jokainen meistä on aikansa, ympäristönsä, oman tahtonsa ja heikkouksien rajoittama. Ja pelaa kaikilla korteilla, joita on jaettu.

Kävin myös Helsingin kaupunginteatterissa katsomassa Hotakaisen edellisen romaanin ”Ihmisen osan” näyttämöversion. Tarina kulkee samoja teemoja myötäillen, mutta eläkkeellä olevan pienyrittäjän ja hänen lastensa näkökulmista. Hotakaisen tekstin tuntee ihollaan, mutta ironia sopii silti paremmin kirjansivuille kuin siloteltuna näyttämölle. En voi välttyä ajatukselta, että esitys kokonaisuudessaan oli liian yleisöä kosiskelevaksi tehty. Kansallisteatterin tai jonkin pikkuteatterin käsittelyssä esitys olisi takuulla muuttunut rosoisemmaksi. Mutta Ritva Valkaman takia olen valmis tekemään paljon myönnytyksiä arvioinnissa. Hän on upea! Ja erityiskiitokset voi antaa myös Leena Uotilalle, joka teki hienosti useamman sivuroolin.

Hotakainen on luvannut teemasta vielä kolmannen romaanin. Sitä odotellessa taidan vielä tarttua Ihmisen osan kirjaversioon. Vaikka uskonkin edelleen siihen, ettei se voi ylittää ”Jumalan sanan” vaikutusta.

Rajansa se on oudollakin

Almodovarin uutuuselokuva ”Iho, jossa elän” on hiertänyt takaraivossani pari päivää. Vieläkään en tiedä, miten suhtautua siihen. Jos olisin rajoittunut, pohtisin onko moista sisältöä edes laillista esittää. Nyt yritän tyytyä analysoimaan, miksi olen niin vaivautunut. Ja varoituksen sana, seuraava listaus sisältää juonipaljastuksia:

+ Almodovarin persoonallinen ote on vahvasti läsnä

+ päähenkilöt ovat komeita ja kauniita, vahvoja hahmoja

+ loistavasti lavastettu ja kuvattu

+ juoni on ainutlaatuinen, jollaista ei ole ennen nähty. Se on jopa turvoksissa, saldo on lopulta: 3 murhaa ja 2 itsemurhaa, auto-onnettomuus, 2 raiskausta, lukuisia kirurgisia toimenpiteitä mukaan lukien sukupuolenvaihto (ei lähikuvia mistään), 1 kidnappaus, aivopesua ja mahdollinen muistinmenetys, kostoa, rakkautta ja intohimoa

- tarinan loogisuus ei riitä

- psykologisesti henkilöt eivät muodostu riittävän ehjiksi

Scifiä ja kauhua on ihan ok sekoittaa keskenään, ja vilkas mielikuvitus on hyvä juttu. Mutta en pääse yli enkä ympäri siitä, että kaikkien päähenkilöiden motiivit eivät aukea. Käsikirjoitus ei vaan toimi loogisesti ja sen mukana kaatuu kaikki. Tästä elokuvasta jää hyvän mielen sijaan levoton olo. Almodovar on pystynyt paljon parempaankin. Tästä jää käteen itsetarkoituksellisen shokeerauksen maku.

Ihmisyyden lähteillä syvissä vesissä

Olen onnekas. Viihdyn elämässäni, on onnellinen koti, ystäviä ja oikeastaan aika hyvä sukupuolikin. Tällä viikolla tajusin taas kerran, etteivät ne ole itsestäänselvyyksiä. Koin kaksi kulttuurielämystä, jotka sekä naurattivat osuvilla havainnoillaan että itkettivät rankoilla aiheillaan. Molempia kannatteli suuri humanismi, jossa ihminen voi nähdä toisen lävitse, hyväksyä ja ojentaa auttavan kätensä.

Teatteri Jurkassa esitetään paraikaa Heini Junkkaalan uutuusnäytelmää ”Soita minulle Billy”. Siinä mennään niin syvälle transseksuaalisen eli väärässä sukupuolessa elävän ihmisen ihon alle, että katsomossa kulkevat liikutuksen väristykset.

Miltä tuntuu ihmisestä, joka elää koko aikuisen elämänsä peläten henkilöllisyytensä ilmituloa? Sitä jazzpianisti Billy Tipton ei koskaan kertonut.  Hän syntyi tyttönä mutta eli lopulta yli 50 vuotta miehen elämää. Billy sepitti taidokkaan tarinan onnettomuudesta, antoi luontaisen charminsa valloittaa ihmiset ympärillään ja eli jopa perheellisen miehen elämää useamman naisen kanssa. Tarina on kertomus rohkeasta ihmisestä, joka uhrasi terveytensä säilyttääkseen itsekunnioituksensa ja joka eli ja rakasti ja teki juuri sitä työtä, mitä tahtoi, aikansa normeista välittämättä. Junkkaalan teksti on loistava,  se ei säälittele eikä surkuttele, vaan antaa katsojan ymmärtää esitystavan kepeydessä piilevän totuuden: Billy oli oikeasti mies. Hän oli onnekas, kun löysi ympärilleen ihmisiä, jotka näkivät hänen todellisen luonteensa. Hän oli kuitenkin myös onneton, koska ei uskonut kenenkään ymmärtävän häntä, jos totuus tulisi ilmi.

Laittomien siirtolaisten kohtaloiden syvät vedet tulevat ”silmiin” Le Havressa. Iän myötä Aki Kaurismäen elokuviin on tullut entistä huumorintajuisempi puoli. Kuvat ovat kauniisti rakennettuja, ranska esityskielenä niissä toimii aivan yhtä hyvin kuin suomi. Elokuvassa vanha kengänkiillottaja auttaa konttipakolaisena maahan tullutta poikaa tämän matkalla eteenpäin. Tarina on casablancamainen ja lämminhenkinen kertomus siitä, miten pienet ihmiset välittävät ja huolehtivat toisistaan. Rosoinen köyhyys tulee lähelle, mutta siinä on valoa ja värejä, sekä aina tuoreita kukkia vaimolle. Yhteiskuntaa vastaan on oikein kapinoida, jopa valehdella viranomaisille, mutta ihmisyyden moraalisen selkärangan on oltava suora. Ja Elina Salo on aivan ihana!

Käykää hyvät ihmiset katsomassa itsekin näitä esityksiä! Niiden synnyttämistä ajatuksista maailma avartuu ja marraskuinenkin elämä näyttää kauniimmalta. 

Elämä on yhtä odottamista

Minä toivon, että huomista ei tulisi. Istun Kansallisteatterin pienen näyttämön katsomossa ja hengitän Beckettiä. Miten monikerroksinen tarina, miten se on osattu tuoda näin briljantisti tähän aikaan kiinni. Huomenna hän tulee eli Godota odottaessa on ehdottomasti yksi syksyn teatteritapauksista, Esko Salmisen ja Eero Ahon riemuvoitto.

Beckett kutoo seitin ihmisluonteen heikkouksista ja ystävyydestä. Itsenäisillä kulkureilla, Estragonilla ja Vladimirilla, on vain toisensa ja kosolti aikaa tapettavaksi. Heidän huomisensa on uusi eilinen, mutta siinä missä toinen suhtautuu kohtaloonsa myönteisesti ja nauttien, toinen keskittyy vastoinkäymisiin ja ruumiillisten tarpeittensa tyydyttämiseen. Parivaljakon ystävyyssuhde muistuttaa 50 vuoden jälkeen parisuhdetta: enää ei ole toista ilman toista.

Kulkureiden odottaessa salaperäistä herra Godota he kohtaavat sokean kapitalismin ruumiillistuman eli öykkärimäisen Pozzon ja hänen nöyristelevän kuuron palvelijansa Luckyn. Pozzo kunnioittaa kulkureiden vapaata tahtoa, koska hänellä ei ole valtaa sen ylitse. Palvelijaansa hän halveksii, mutta samalla on myös riippuvainen tämän toiminnasta. Palvelija taas yrittää säilyttää paikkansa osoittamalla jatkuvasti tarpeellisuutensa raatamalla yli voimiensa ja potkimalla kilpailijoitaan. Vahvoja yhteiskunnallisia vertauskuvia siis.

Kolmannessa kerrostumassa tarinan henkilöt vertautuvat myös filosofisella tasolla Jeesukseen, ristiinnaulitsemiseen ja kahteen ryöväriin, joista toinen pelastui kadotukselta. Kuinka tärkeää onkaan nähdä ihmisen hyvä ja pyrkiä hyvään, säilyttää toivo ja avoin mieli. Karun näyttämötilan lehtimään puhkeava oksa kiteyttää viestin. Tämä ei ole täydellinen elämä, mutta se on ainoa elämä, joka meillä on. Me voimme valita osamme.

Esitys naurattaa, itkettää, haastaa ajattelemaan. Se loppuu aivan liian lyhyeen.  On poistuttava teatterista ja siirryttävä oman elämänsä odotushuoneeseen. Onneksi voin itse päättää oman tapani odottaa Godota. 

Riskeeraa, että tunne-elämäsi kokee myönteisen nyrjähdyksen!

Kazuo Ishiguron uusin romaani Ole luonani aina ei jätä kylmäksi. Vielä viikkoja sen lukemisen jälkeen kylmät väreet hiipivät selkäpiissä. Kunhan aikaa vielä kuluu, on pakko tarttua kirjaan uudelleen. Voisin vaikka vannoa, että se tulee säilymään vuoden vaikuttavimpana lukukokemuksenani. Ja se on melkoisesti sanottu, kun syksyn uutuudet ovat vielä koskemattomina hyllyssä.

Ole luonani aina -kirja on tyylikäs ja koukuttava. Se on loistavasti kirjoitettu ja suomennettu. Olin kuullut siitä etukäteen, mutta tosiaan, mitä vähemmän siitä etukäteen on selvillä, sen parempi. Kirjoitan nyt siis kieli keskellä suuta. Eikä missään nimessä kannata aloittaa filmiversion katselulla. Kirja kertoo kolmen ystävän kohtaloista. Arjen täyttävät ystävyys, rakkaus, toiveet, kuuliaisuus ja sopeutuminen järjestelmään. Manipuloidaanko heitä ja jos, niin miten ja miksi niin tehdään, selviää juonen edetessä.

Kirja on humaani tarina ihmisoikeuksista, elämänarvoisesta elämästä ja siitä, keillä kaikilla on siihen oikeus. Ovatko toiset meille vain välineitä, joiden avulla toteutamme omat toiveemme? Paikoin juoni tuntuu liiankin utopistiselta, mutta lopussa tulee väistämättä mieleen, voisiko kirjan vallanpitäjät ja vallanalaiset korvata joillakin muilla roduilla. Ja jos voisi korvata, mitä tuo määrittelyvalinta minusta itsestäni paljastaisi? Entä määrittelisinkö itse asiat toisin, jos asemani muuttuisi luovuttajasta valvojaksi tai kasvattajaksi?

Jos et ehdi jostain syystä lukea kuin yhden kirjan seuraavan vuoden aikana, lue tämä. Parhaimmillaan se koskettaa, vähimmillään viihdyttää. Varaudu tunne-elämäsi (hetkelliseen) nyrjähdykseen. 

Elämä = tunne = liike

Näin juuri elämäni ensimmäisen 3D-elokuvan: Wim Wendersin huikean ”Pinan”. Elokuva on kunnianosoitus upealla tanssijalle ja koreografille Pina Bauschille. Uskomattomat taltioinnit Wuppertalin Tanssiteatterin esityksistä hiljentävät. Modernin tanssin huiput esiintyvät täydestä sydämestään, tämä on heidän kunnianosoituksensa edesmenneelle johtajalleen. Kaikenikäiset tanssivat. Hyvin. Koskettavasti.

Tanssitaide on itselleni ollut vieraampi ilmaisulaji, mutta tämä elokuva tulee iholle. Pelkistetyt liikkeet, toistot, kuviot hypnotisoivat. Tanssi saa aikaan voimakkaita reaktioita: lämpöä, pelkoa, ihailua. Elämä on tunnetta, joka tulee ymmärrettäväksi liikkeen kautta.

En voi uskoa silmiäni, kun näen miten tanssijat hyökkäävät lavalla toistensa kimppuun, kahlaavat vedessä, rakastuvat liikenneympyrässä ja heittävät multaa toistensa päälle. Tämä on enemmän kuin modernia tanssia, tämä on modernin tanssin kultti.  Mikään tanssiesitys ei tämän jälkeen tunnu enää samalta. Olen nimittäin alkanut ymmärtää, mistä oikein on kyse. Haltioitumisesta, heittäytymisestä, uskalluksesta kohdata oma itsensä ja tunteensa. Ja sen jälkeen muiden tunteet.

Ota sinäkin riski ja mene elokuviin. ”Pina” voi räjäyttää sinunkin ennakko-odotuksesi. Wow! 

Apua! Miksi hyvistä kirjoista tehdään keskinkertainen leffa?

Ensin alkuun varoitan sinua, tämä blogi sisältää voimakasta asenteellisuutta. Ja sitten asiaan. Toin ulkomaanmatkalta kirjatuliaisen: Kathryn Stockettin teoksen Help. Se lojui kesän hyllyssä, kunnes äkillinen tylsyyskohtaus sai minut tarttumaan härkää sarvista. Tylsyys loppui noin sivulla 100, kun tajusin, mitä oikeasti käsissäni oli.  

Help-kirja on tarina eri-ikäisten, erisäätyisten naisten ystävyydestä kaupungissa, jossa kaikki tuntevat kaikki ja ovat oman yhteiskunnallisen asemansa kahlitsemia. Nekin naiset, jotka eivät ole ystäviä keskenään, tarvitsevat useimmiten toisiaan. Ystävyys saa Aibileenin, Minnien ja Skeeterin ylittämään omat rajansa, tarttumaan elämäänsä ja näkemään ihmisarvonsa.

Rotuerottelusta on kirjoitettu ja filmattu paljon tarinoita, joiden teemoiksi nousevat ihmisoikeudet ja sananvapaus. Niitä katsoessa olo on välillä petollisen ylimielinen: kuinka niin saatettiin aikanaan ajatella ja toimia, eihän se ole demokraattista ja oikein. Puhe tapahtuu isoilla kirjaimilla, rohkeat saavat marttyyrinkruunun ja paha lopulta palkkansa.  Ehkä juuri siksi Help-kirja oikeasti pistää miettimään.

Stockett tekee 1960-luvun arkipäivän ja rotuerottelun Missisipin osavaltiossa tavallisen ihmisen kokoiseksi. Ihan kuin itsekin olisi osa yhteisöä, jotain kerhoa tai kirkkokuntaa. Pikkuneidit ja rouvat puuhastelevat apunaan samat, uskotut palvelijattaret vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Arki ei ole orjuutta, mutta vapaus ja tasa-arvo ovat siitä kaukana. Lojaalisuussuhteista tulee monimutkaisia, kun elämä yllättää käänteillään. Kiinnostavin ristiriita on, miten lasten rakastamasta hoitajasta tulee vuosien karttuessa näille itselleenkin vai  lian uhka kylpyhuoneessa.

Bongasin juuri kirjakaupan hyllystä suomenkielisen käännöksen "Piiat". Yhdysvalloissa kirja nousi parhaiten myytyjen kirjojen listalle ja sai hyvät arviot. Harmi vain, että siitä ehdittiin tehdä jo elokuva.  En ole nähnyt elokuvaa, mutten usko tämänkään olevan poikkeus säännöstä, ”miksi hyvistä kirjoista tehdään keskinkertainen elokuva”. Nyt-liitteen arvostelu reilu viikko sitten vaikutti olevan linjassa oman asenteeni kanssa, eli leffan voi jättää väliin suuria menettämättä.

Tarttukaa siis pokkariin ja antakaa tarinalle mahdollisuus. Se on hieno lukuelämys. 

Kuljetko sinä samassa raitiovaunussa HOMOn kanssa?

Tunnistatko sinä homon? Voiko jääkiekkoilija olla homo? Entä muslimi tai historian suurmies? Onko olemassa jokin tietty tapa näyttää homolta? Voisiko raitiovaunussa vieressäsi istuva mies tai nainen olla homo? Oletko ihan varma?

Saision uusi HOMO-näytelmä kattaa kaikki homoseksuaalisuuteen liittyvät kliseet ja kääntää ne raikkaasti voitokseen. Se on uljaasti ja ylpeydellä tehty puheenvuoro ihmisyydestä. Se kysyy enemmän kuin vastaa, koska vieläkin yhteiskunnassa on valitettavasti aiheesta enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

HOMO-näytelmän riemukkaimpia hetkiä on konservatiivien järkytys, kun homopariskunta ei kertakaikkiaan ymmärrä, miksi heidän olemassaolonsa ja elämäntaparatkaisunsa lastenhoidon järjestämiseen asti olisi 2010-luvulla heteropariskuntien hyvästä tahdosta tai armosta riippuvaista. Miten jompikumpi pariskunnista olisi automaattisesti toista ylempänä tai alempana antamassa hyväksyntäänsä? Katsomossa voi aistia samaistumisen homoparin hämmennykseen.  Jokainen joutuu kysymään itseltään ensiksi: suvaitsenko minä homoja? Ja fiksut sen jälkeen oivaltamaan, tuliko edelliseen kysymykseen vastatessa samalla määritellyksi ihmisiä eri luokkiin.

Reilun 3 tunnin aikana Kansallisteatterin suuri näyttämö muuttuu kliseiden kentästä, dekadentiksi Berliiniksi ja suomenruotsalaiseksi tyylikkääksi revyyksi. Ja kokonaisuus toimii, mutta rehellisyyden nimessä sanottuna, se toimisi jopa paremmin, jos esityksen kesto olisi vähän lyhyempi. Esitys liikuttaa, muttei shokeeraa. Saa nauraa ja itkeä, hävetä ja punastella ei tarvitse.  Näyttelijät ovat selvästi rooleista innoissaan, laulut kajahtavat nuorten lahjakkuuksien suusta uljaasti ja vanhat konkarit revittelevät täysillä.

Kun viimeisessä kohtauksessa haaveillaan maasta, jossa jokainen saisi rakastaa ketä haluaa, kostuvat useimpien silmät. Niin lavalla, permannolla kuin parvekkeellakin. Loppuaplodeihin osallistuvat kaikki, ne osoitetaan ihmisoikeuksien asialle.

Tämä näytelmä soveltuu hyvin sekä homoille että heteroille, nuorille ja vanhoille.

 

Tunnelmointia erilaisissa keittiöissä

Nyt olen lukenut kirjan, jonka otsikko kiteyttää hyvin koko sisällön. Kyseessä on Erica Bauermeisterin vuonna 2009 julkaisema tunnelmapala "Elämän lempeät maut". Elämän onni piilee hyvässä ruoassa, erilaiset maut tuovat kokemuksiin syvällisyyttä, tuoksut ohjaavat eteenpäin oivallusten tiellä erilaisissa ihmissuhteissa.

Kirja on kauttaaltaan sujuvasti kirjoitettua tunnelmointia, ihmiskohtaloiden tuokioita, joihin ateriat tuovat lohdun ja ilon. Kaiken keskuksena hyörii Lillian-kokki, hänen ravintolansa ja ruoanlaittokurssinsa.

Tämä kirja on maukas välipala sinulle, joka haluat viettää sateisen syysiltapäivän villasukat jalassa, suklaarasia ja punaviinilasi vieressäsi. Erityisesti kulinaristeille, naisille ja kevyemmän kaunokirjallisuuden ystäville. Nälkä voi tosin yllättää, ennenkuin ehdit lukea opuksen loppuun.

Jos kaipaat taas syvällisempää ja (ehkä realistisempia) keittiökuvauksia, niin tartu Bonnierin julkaisemaan kirjaan tai siirry Kansallisteatteriin katsomaan Sofi Oksasen "Kertomuksia keittiöstä". Maija Kaunismaan virtuoosimainen esitys itkettää ja naurattaa tuomalla hyvin erilaiset ja rajutkin naiskohtalot keittiöstä parrasvaloihin. Osa kirjan ja esitysten tuotoista kohdistetaan Ensi- ja turvakotien toiminnan hyväksi - hieno teko! Eikä arankaan katsojan tarvitse pelästyä, esitys on tehty hyvällä maulla eikä rankkuuksilla ei ole mässäilty. Esitysen visuaalisuus ansaitsee oman kunniamaininnansa. Oman laulunsa saavat myös uraputkessä yötä päivää työtä tekevä naisjohtaja, lööppityrkky, kotiväkivallasta selviytyjä ja ruma nainenkin.

Sormuksen lumoissa

Koin syyskuun alussa 18 tunnin oppimäärän Wagneria - upea elämys!  Tarina Niebelungenin sormuksesta ammentaa samasta eurooppalaisesta mytologiaperinteestä kuin Tolkienin Taru sormusten herrasta.  Tarina on täynnä tunnetta, seikkailua, valtakamppailuja ja intohimoja. Kansallisoopperan voimannäyte oli huikea!

Suosittelen kaikille nimenomaan Ringin 4 esityksen sarjaa, josta saa enemmän irti kuin yksittäisistä esityksistä, vaikka nekin kantavat. Juonellisen jatkumon seuraaminen on palastelijallekin mahdollista, sen verran tapahtumia palautetaan mieleen ja syvennetään motiiveja pitkin tarinaa. Musiikki siis pauhaa, eivätkä sielut saa rauhaa.

Reinin kullassa ylemmyydentuntoisen jumalan ja alemmuudentuntoisen kääpiön ahneus kohtaavat tuhoisin seurauksin. Vallan tavoittelu pyhittää keinot ja kaikella on vain välinearvonsa.

Valkyyriassa kaikki on alisteista jumalan tahdolle, myös hänen lastensa elämät. Tabut rikotaan, kun pelastuksen siemen kylvetään sisarusten välisessä suhteesta.

Siegfriedissä korostuu, että tahto ja rohkeus asuvat miesten päässä, kun taas tieto on naisten alaa. Sankari ei ole penaalin terävin kynä, mutta hänellä on onneksi hyvät konsultit ympärillään.

Jumalten tuho  huipentaa tetralogian juonittelun, petosten ja suoraan verrannollisten kostojen kierteeseen. Sormuksen kirous kestää loppumetrien uljaaseen uhriin saakka. Ympyrä sulkeutuu, kun lihava nainen laulaa.

Tämä maailman pisin ooppera on tietysti vannoutuneiden Wagner-fanien suosikki ja jylhyyden ystävien merkkiteos. Oopperan kliseet ovat hienosti hallittuja. Kansallisooppera ja sen mahtavat solistit ja solistivieraat, kapellimestarinaan loistava Leif Segerstam energisöivät täydet salit ikimuistoiseen elämykseen. Tässä ensamblessa ei ollut heikkoa kohtaa. Kerta kaikkiaan mahtava aloitus syksyyn. Bravo!

Selittelyä ja Meren katedraalia

Hyvät ystävät, on selittelyiden aika. Blogi on kärsinyt puutteellisista nettiyhteyksistäni ja sadonkorjuu-harrastuksista, mutta näin syksyn tullessa päivityksiä on luvassa tiheämmin. Analysoinnin kohteena tulee olemaan kirjoja suomeksi ja englanniksi laidasta laitaan, oopperaa ja teatteria.
Sitten asiaan.

Aloitan purnaamalla tiiliskivikirjallisuuden ihannointia vastaan. Luin Ildefonso Falconesin arvostelumenestyksen eli Meren Katedraalin . Siinäpä vasta romaani historiallisten romaanien ystäville. Kirjassa on 650 sivua asiaa raa'asta maaorjien, tilallisten ja oppipoikien todellisuudesta keski-ajalla. Täyttä asiaa miehen rehellisyydestä ja kunniasta, sankarisaaga kaikessa onnistuneisuudessaan ja ärsyttävyydessään. Ainoa, mikä tästä vielä puuttuu on elokuvaversio aiheesta. (Lupaan katsoa, jos Almodovar ohjaa sen, muuten antaa olla...)

Kyseessä on hyvin sujuvasti etenevä tarina, lukija tempautuu täysillä aikakauteen, jossa köyhällä, vallattomalla ja naisella ei ole muuta osaa kuin kärsimys. Eikä siitä tulee pulaa, päinvastoin: jos ei raiskaus, väkivalta tai nälänhätä vaivaa, on aina olemassa kunnia, rutto ja lopulta myös inkvisiittiokin. Meren katedraalin päähenkilö Arnau Estanyolin ihmeelliset vaiheet ja seikkailut oppipojasta sotilaaksi ja liikemieheksi kuvataan tarkoin.

Kirjan ansio on ns. "tavallisen ihmisen" näkökulma asioihin. Tarina on rankka, joten kepeäksi paoksi arjesta tämä ei sovi. Mielestäni kirjan sanoman voisi tiivistää seuraavasti: kunniallisuus ja uskollisuus ovat elämän kantavat voimat, lisäksi kannattaa uskoa lujasti korkeampaan voimaan. Tämän kaiken olisi  tosin voinut sanoa myös huomattavasti tiiviimminkin. Pituudesta huolimatta henkilöhahmot jäävät syventämättä ja täysin tapahtumakäänteiden varjoon (siitä piiiiitkä miinus). Parempaa Barcelona-tavaraa saa Carlos Ruiz Zafonilta. Hänen kirjojensa jälkeen kaipaa kuumaan aurinkoon, ei puhdistavaan kuumaan kylpyyn.

Tätä kirjaa voi suositella keskiajan ystäville ja synkistä (selviytymis)tarinoista pitäville. Hyvät käsivarsilihakset helpottavat lukukokemusta.

Blogi 1v jee & suunnitelmatalous, voi jee!

Tunnustan ruuhkauttaneeni Lippupalvelun numeron. Olen turhaan yrittänyt hankkia lippuja Korjaamon STAGE-festarin Pariisi-näytelmän esitykseen. (Vink-vink: onko sinulla ylimääräistä?) En tajunnut toukokuussa katsoa ohjelmistoa tarkasti ja nyt ilmeisesti jää Mikael Barysnikovin tähdittämä esitys näkemättä.

Juhlaviikot jätän väliin, samoin Flown. Edellisen ohjelmisto jää muiden kiireiden jalkoihin elokuussa ja jälkimmäiseen tunnen itseni liian vanhaksi. Onneksi syksyn alun pelastaa Ring-liput Oopperaan, jotka nekin piti hankkia jo keväällä. Kaupunginteatterin ja Kansallisteatterin syyskauden esityksiin on jo varattu liput. Kalenteri näyttää siis jo suunnitelmatalouden vertauskuvalta...

Leffoihin voi onneksi mennä vähemmällä suunnittelulla. Orionin tarjonta lupaili mielenkiintoisia hetkiä mm. Romy Schneiderin seurassa pitkin syksyä. Rakkautta & Anarkiaa ohjelmisto julkaistaan vasta syyskuussa.  Niitä METin ja Lontoon National Theatren esityksiäkin pitäisi ehtiä kokeilemaan, siis jos saisi lippuja varatuksi. Niihin siis vielä ehtii ja mahtuu mukaan, siis myös jos kalenteriinkin mahtuu.

Blogi täytti juuri vuoden. Koska olen saanut teiltä hyvät ystävät, jonkun verran palautetta Facebookin kautta, ja paljon palautetta livenä tavatessa, niin olen päättynyt jatkaa bloginpitoa edelleen. Toiveeni tosin olisi, että kommentoisitte ja laittaisitte palautetta enemmänkin! Bloggeriin, FB:hen ja tottakai tavatessakin.

Näihin kuviin & tunnelmiin, antoisaa elokuuta!

Onneksi en ole nuori

Onneksi en ole enää nuori. Ihmissuhdekiemurat, ihastukset, halujen kohtaamattomuus tai haluttomuus eivät aiheuta enää vellomista maailmanlopun tunnelmissa. Nuorena kuolema on kaukainen ja epätodellinen, uhmattavissa oleva asia. Sitä päin voi vaikka sännätä. Vanhempana sitä arvostaa elämää, näkee sen haurauden ja kauneuden. Kuolema tuntuu tulevan jo ilman riskejäkin turhan lähelle.

Minulle riittää varsin hyvin pitkäksi aikaa, että syvennyn leffateatterin hämärässä parin tunnin ajan katsomaan aikuisuuden kynnyksellä olevien nuorten hämmennystä omasta seksuaalisuudestaan, ja mitä siitä sitten seuraa: pieleen menneitä kokeiluja, itsetuhoa, rakkauden palapeliä.

Jos Norwegian Wood –elokuvan tekijät olisivat olleet amerikkalaisia, elokuvasta olisi tullut musta teinikomedia. Mutta kun japanilaiset ryhtyvät puuhaan, tarina lähtee lentoon taiteellisin siivin. Japanilaiseen mielenmaisemaan, jossa on vaikea ilmaista tunteitaan, selvittää asioita puhumalla, ja jossa kannetaan vastuuta rakkaimmasta vuosi toisensa jälkeen, on helppo samaistua.

Norwegian wood -elokuva on mykistävän kaunis, jokainen kuva ja otos postikorttimaisen tarkasti suunniteltuja. Näyttelijät onnistuvat virittämään tunnelman haavanlehtimäiseksi värinäksi, joka eheytyy loppua kohden. Kielenkäyttö kuitenkin hämmentää suorasukaisuudellaan ja aiheellaan. Elokuvan nuoret eivät sure eivätkä pohdi tulevaisuuttaan, opintojaan, työpaikkojaan. Heidän ajatusmaailmansa täyttää seksuaalisuuden pohtiminen ja etsiminen. Silti mistään eroottisesta elokuvasta ei todellakaan ole kyse, nämä onnettomat nuoret vain sotkevat rakkauden-, läheisyyden- ja turvallisuuden kaipuunsa seksiin ihastuksiensa kanssa. Siitä ei nouse intohimo, vaan hiljentävä suru. On tunnettava itsensä ennenkuin voi kohdata toisen. Ja on selvitettävä ihmissuhteensa ennen uusien aloittamista.

Tämä elokuva kannattaa katsoa. Ns. kesäleffaksi se soveltuu kuitenkin huonosti, koska biletyshalut katoavat. Mutta kuten sanottu, onneksi en ole enää nuori ja toisaalta, en muutenkaan jaksa bilettää.

Hyvien aikomusten viikko

Menneen viikon aikana olen sujuvasti aikonut mennä kesäteatteriin, elokuviin, lounasristeilylle sekä erilaisiin näyttelyihin ja alennusmyynteihin. Jäipä menemättä.

Ylioppilasteatterin King Kong ei puhutellut aiheena. Televisiosta tuli uusintana Cleopatra. Sitten satoi, paistoi, ystäviä tuli kylään ja vattusato alkoi todenteolla valmistua. Tässä sitä nyt ollaan.

Kaipa puutarhanhoito kulttuurista käy. Mieli seestyy ja jäsenet notkistuvat kurotellessa sinne ja kumarrellessa tänne rikkaruohojen, marjojen ja ylikasvaneiden perennojen perässä. Kohta on tuuletettava ajatuksia jotenkin, muuten korvien välistäkin alkaa tulla multaa.

Ehkä sitä ensi viikolla onnistuu jo paremmin kaupunkielämä houkutuksineen. Meneehän siellä kuitenkin kaikenlaista Espan lavan kesäkonserteista Harry Potterin finaaliin. Ja ainahan voi taas jättää menemättä. Ihanan leppoisia kesäpäiviä teille kaikille!

Seksiä, valheita ja väkivaltaa

Kuka väittikään oopperan olevan tylsää? Tyyppi ei selvästikään ollut nähnyt Mozartin  Don Giovannia Savonlinnan oopperajuhlilla. Neljään tuntiin oli pakattu uskomaton määrä dramatiikkaa hienosti esitettynä.

Kesädekkarit kalpenevat sille rikosten määrälle (valheita, petoksia, väkivaltaa, seksuaalista häirintää, raiskauksen yrityksiä ja 1 murha) ja saippuasarjat lukuisille käänteille (oli uskollista ja uskotonta rakkautta, kunnian ja häpeän kysymyksiä, intohimoista ja ylevästi palvovaa rakkautta sekä tietysti surua ja kostoa). Itse asiassa mietittynä ainoa asia, joka puuttui elämän kirjosta, oli puhdas ilo. Kestävään onneenkin tuli mahdollisuus sen jälkeen kun helvetin portin olivat avautuneet ja pahuus saanut palkkansa. Koko komeuden voisi tiivistääkin vanhaan sanontaan "sen eestään löytää, minkä taakseen jättää".

Etukäteen oli kohuttu esityksen sisältämästä alastomuudesta, mutta ainakaan keskellä permantoa ei siitä tarvinnut  puritaaninkaan vetää hernettä nenään. Avustajien vartalot olivat tyylillä ja häveliäästi maalattu peittoon niin, että huomio säilyi hyvin aarioissa. Jos alastomuutta ei olisi mediassa otettu esiin, ei asiaan olisi välttämättä edes kiinnittänyt huomiota.

Don Giovannia esittänyt Carlo Colombara onnistui hyvin, hän osasi olla juuri niin sovinistinen äijäilijä ja ruumiillisten nautintojen palvoja, kuin rooli vaati. Parhaimmat laulusuoritukset tekivät mielestäni kuitenkin Alyson Cambridge Don Giovannin perään haikailevana Donna Elvirana ja Jennifer Rowley Donna Annana, komtuurin tyttärenä. Yleisö tuntui rakastavan aplodien perusteella erityisesti suomalaisia tähtiä, Jaakko Ryhästä (komtuuri) ja Marjukka Tepposta (Zerlina).

Tunnelma Savonlinnan oopperajuhlilla oli mitä nautittavin. Jos et ole vielä käynyt, kannattaa kokeilla. Tänä vuonna lippuja kuulemma saa vielä viime tipassakin hankittuna. Oopperavierailuun pystyy yhdistämään hyvin myös Retretin kesänäyttelyn,  teemana ovat nyt suomalaiset taiteilijaparit.

Kesään kuuluu ruotsipop

Paras kesämusa viikonlopuksi tulee Ruotsista. Ja nyt en tarkoita mitään Tomas Ledinin Sommertiden hej hej -tyyppisiä bilerenkutuksia enkä ABBAn legendaarisia klassikoita. Paahteisiin iltapäiviin ja ukonilman odotukseen sopivat keveämmin kulkevat naispopparit.

Jos Eva Dahlgren on liian mietiskelevää sinulle, niin tarkista Cajsa-Stina Åkerströmin valoisa ja kupliva tuotanto. Se rullaa eteenpäin, tunnelmoi ja käsittelee arjen huomioita. Kaiken ei tarvitse aina olla intohimoista rakkautta ja tuskaa, on onni jakaa tiskejä ja kiistellä kuka tiputteli sukkia lattialle.

Itse keskityn viikonloppuna uuden tuttavuuden, Helena Sjöholmin Euforia -levyn kuunteluun. Levy koostuu uusista versioista Billy Joelin kappaleista. Alkuperäisistä sovituksista en tiedä, joten en voi  verrata. Parin kuuntelukerran jälkeen voi sanoa, että Euforia-levyn kappaleiden tunnelmaan jää kiinni, vaikka kaikki lauseet ei heti ruosteeseen pääseellä kielitaidolla avautuisikaan.

Vaarana ruotsipopin kuuntelussa on tietysti se, että saattaa jäädä koukkuun ruotsin kieleen. Ja kaikki hyöty- ja huviruotsista kiinnostuneet muistakaa, että Facebookissa Fröken Senja apulaisineen opettaa paraikaa ruotsia!

Trevligt veckoslutet, solen skiner ja linnut laulaa =)


ps. Heinäkuussa blogeja tulossa n. 10 päivän välein eli hieman harvempaan tahtiin. Ehdota aiheita jos haluat!

Luo oman elämäsi ihme ja tarinasi

Luin koskettavan romaanin vanhuksen ja laittoman siirtolaistytön yhteenkietoutuvista tarinoista. Eipä kuulosta äkkiseltään kovin ihmeelliseltä kirjavalinnalta. Lisäksi tapahtumia on loppujen lopuksi aika vähän 400 sivuun: Jamilet tyttö ylittää rajan Meksikosta Yhdysvaltoihin, asettuu homssuisen tätinsä luo kotihengettäreksi, ihastuu naapurinpoikaan, saa töitä mielisairaalasta, siivoaa ja juo kahvia salaperäisen Senor Peregrinon kanssa.

Senor Peregrino on vanhus, joka kertoo tytölle tarinaansa nuoruutensa pyhiinvaellusmatkalta. Tarinaan limittyy rakkaus, mustasukkaisuus, raha ja valta eli ikuiset tragedian ainekset. Tytölläkin on oma tragediansa: suuri syntymämerkki, joka eristi hänet taikauskoisista ihmisistä jo lapsena niin, ettei hän oppinut lukemaan eikä kirjoittamaan.

Sivu sivulta tarinat limittyvät toisiinsa ja imaisevat mukaansa pysähtäneeseen tunnelmaan, jossa päivät ovat pitkiä ja viikot lyhyitä. Lukija tempautuu viime riveille asti jännittämään pääsevätkö pyhiinvaeltajat määränpäähänsä? Ketkä rakastavaisista saavat toisensa? Onko tarinoissa kyse harhoista ja onko tyttö todella vaarassa, tai ainakin huijattu? Miten käy väärennetyille henkilöpapereille?

Cecilia Samartinin kirja Senor Peregrino lumoaa humaanisuudellaan, ihmisen halulla pyrkiä ylevyyteen ja hyviin tekoihin. Vaatimattomien ja näennäisten elämän häviäjien kertomus muuttuu sankaritaruksi ja sielujen kauneudeksi. Viimeisten sivujen jälkeen on haikea olo, joko tämä kaikki päättyi?

Juhannuksena on aikaa miettiä vanhuksen sanoja: "Me luomme omat ihmeemme, ja meidän täyttyy päättää mikä on totta valitsemalla omat tarinamme, uskoa niihin koko sydämestämme." Itselläni on jo vahva aavistus, minkälainen omasta tarinastani tulee.

Kate Bush ei petä, mutta levy-yhtiö tekee sen kyllä

Ei epäilystäkään,  olen Kate Bush -fani. Himmeät lyriikat, maaginen sointi ja laulu toimivat aina. Kun korkeista äänialoista erottuu brittiaksentilla laulettu intohimo, tuska, rakkaus ja sen kaipuu, itsenäisyys ja muut elämää suuremmat teemat olen myyty. Suosikkikappaletta tai edes levyä en osaisi itse nimetä, niitä on aivan liikaa. Jos Kate Bush on sinulle uusi tuttavuus, kuuntele the Whole Story -levy, siitä saa jo jotain käsitystä. 

Vuosi 2011 jää meille tosifaneille merkittäväksi - Kate on nyt julkaissut uuden levyn vanhoista kappaleistaan. Onneksi hän teki sen itse, nyt ei tarvitse pelätä että joukko uudempia tähtiä lähtisi tekemään tribuuttilevyä. Katen uutuus sisältää kappaleita The Sensual World ja The Red Shoes -levyiltä, mutta uudella tapaa lähestyttynä. Kate ei tälläkään kertaa petä, kappaleet kuulostavat hyviltä ja raikkailta. Kaivoin hyllystä vanhat levyt esiin ja vertailin versioita, ne kaikki toimivat. Vanhoihin liittyy paljon nostalgiaa, hyviä ja kipeitäkin muistoja - ne ovat rakkaita. Uusiin versioihin voin itsekin liittää tässä välin eletyn ja poimia irti toisenlaisia ajatuksia, luoda uusia muistoja.

Mutta nyt jutun pihviin: ole tarkkana minkä version ostat ja tee tietoinen valinta! Liikkeellä on siis 2 versiota uudesta Directors Cut -levystä. Itse ehdin hankki tuon tavallisen audio-cd:n ennenkuin törmäsin kaupungin parhaassa tavaratalossa eli Stockmannilla laajennettuun versioon, joka sisältää nuo kappaleiden aiemmatkin versiot vain muutamaa euroa kalliimmalla hinnalla. Pahuksen levy-yhtiö on ilmeisesti ennakkomarkkinoinut vain tuota perusversiota, josta muutama aikakauslehtikin jo julkaisi puffin. Siksipä sitä lieneekin laajemmalti saatavilla. Ja minä tunnen tulleeni hieman petetyksi. Onneksi on musiikki, piuhat kaakkoon niin olo paranee... take me up to the top of the city...  

Kevyttä ja raskaan sarjan kesälukemista eri tunnelmiin

Kesä tuntuu antavan erityisen luvan ns. hömpän lukemiseen. Kirjan pitää kestää erilaisia luonnonolosuhteita, sadetta, rantahietikkoa, liian täyteen pakattua eväskassia jne. Siksi pokkarit ovatkin mainio valinta. Ehdotan siis mitä kannattaa pakata loma- tai bussilukemistoksi erilaisiin tunnelmiin:


Ikuisuuden hetkiä kaipaavalle eli irti arjesta halvalla, mutta tyylikkäästi
Alexander McCall Smith: Mma Ramotswe -sarja 
+ Botswanan auringon paahde, erilainen elämisen tempo
+ hahmot, joihin kiintyy kirja kirjalta enemmän
+ nokkelat käsitykset elämästä ja moraalista
- tätä on pakko lukea kronologisessa järjestyksessä, muuten ns. iso juonikuvio kärsii
- sarjan 1 osa on sen heikoin lenkki, kestää aikansa tottua tapahtumien hitauteen, josta itse asiassa muodostuu sarjan koukuttavien tekijä
Sarjasta on olemassa myös sympaattinen DVD-versio.

Kaunokirjallisuudesta kiinni pitävälle
Muriel Barbery: Siilin eleganssi
tätä en ole itse lukenut, mutta aion tarttua ystävien suositukseen itsekin tänä kesänä ja pistää vinkin eteenpäin.
+ 1 painos myyty loppuun, mutta nyt on kesäksi ilmestynyt pokkariversio
+ älykäs kertomus, persoonalliset päähenkilöt
+ ketä ei sisäinen kauneus kiehtoisi?
- olisiko sittenkin parempi säästää syysiltoihin?

Lievän jännityksen ystäville
Sujata Massey: Rei Shimura -sarja
+ sisältö on silkkaa viihdettä, juonenkuljetukset ja dramaturginen rakkaustarina taustalla täyttä kesähuttua
+ kuvaa mielenkiintoisesti japanilaista arkipäivää
+ tutusta poikkeava miljöö auttaa ymmärtämään eri kulttuurien edustajien yhteentörmäyksiä
- ei sovi perinteisten dekkarien ystäville, jää liian lällyksi


(Katuvaiselle?) krapulaiselle
Tuula-Liina Varis: Kilpikonna ja olkimarsalkka
+ hieno kaunokirjallisuuden teos, joka tempaa mukaansa
+ vaikka olisit mokannut vaikka mitä, olet tuskin päässyt samoihin sfääreihin kuin osa kirjan henkilöistä
- osa kuvauksista saattaa pahentaa morkkistasi, mutta silti, ks. edellinen kohta
- painos loppu. Löydät tämän todennäköisimmin kirjastosta, antikvariaatista tai sukulaistädin hyllystä, joka osti aikoinaan Tuula-Liina Varista tajuamatta tämän teoksen aihepiiriä


Jos on pakko saada jotain painavaa asiaa eli tiedostavalle ihmisoikeusten puolestapuhujalle
Anna Politkovskaja: 2 Tshetshenian sota
+ tärkeää asiaa, joutuu pohtimaan omaa eettisyyttään ja ihmisyyttään. Vaikka vain puolet olisi totta, sekin on aivan liikaa.
+ joskus lomalla kestää tietoisuuden tuskaa paremmin.
+ samalla voi tuntea syvää kiitollisuutta siitä, että saa elää itsenäisessä ja turvallisessa maassa. Se ei ole itsestäänselvyys.
- tätä henkisesti raskaampaa sarjaa saa hakea. Voi pilata mieliajan tai kannustaa muutoksiin. Riskikirja.

Yli 35-vuotiaalle, joka ymmärtää jo elämää ja osaa nauraa myös itselleen
Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
+ mielettömän hyvä, osuva ja hauska
+ lyhyisiin tarinoihin jää koukkuun, antavat henkireiän ja makeat naurut lyhyenkin lukutuokion aikana
+ kestää useamman lukukerran
+ saatavilla myös äänikirjana (loistojuttu pitkille ajomatkoille)
- näitä tarinoita on aivan liian vähän!

Valitse suosikkisi ja tartu kirjaan. Jörn Donnerkin sen jo aikoinaan mainoksessa tiesi: "Lukeminen kannattaa aina!"

Haluaisin pitää Totta -kirjasta, mutta en voi

Tiedät varmaan tunteen, kun väkisin yrittää pitää jostakin? Sulkee huomionsa ulkopuolelle ensin yhden harmittavan asian, sen perään pian toisen. Sitä selittää itselleen "että kohta tämä muuttuu paremmaksi, se edellinenkin kirja oli hyvä" ja jatkaa riviltä toiselle loppuun saakka. Itselleni kävi näin Riikka Pulkkisen viime vuonna ilmestyneen "Totta" -kirjan kanssa. Viimeisen sivun käännettyäni oli jäljellä enää turhautuminen loppuratkaisuun, josta se ratkaisu jäi puuttumaan. Olisin halunnut pitää "Totta" -kirjasta, mutta en vaan voi.

Odotukseni olivat ehkä liiankin korkealla, myönnän sen. Mielestäni Pulkkisen esikoisromaani "Raja" tarjosi hienon lukukokemuksen. Jos et ole lukenut sitä vielä, tee se vaikka tämän kesän aikana. Pulkkisen vahvuuksiin luen henkilöhahmojen rakentamisen, heidän välisen dynamiikan kuvaamisen, monipuoliset juoniratkaisut ja  lempeän ihmisyyden, jolla ihmisiä ja maailmaa ymmärretään. Tätä kaikkea on toki myös "Totta" -kirjassa,  mutta mielestäni aivan liian vähän.

"Totta"-kirja lupaa luku luvulta paljon, se keriytyy auki kerros kerrokselta eri aikatasoissa, mutta lopulta lupaukset jäävät ilmaan. Rinnasteinen kerrontaratkaisu on ok, mutta asioiden perustelussa on ontumista. Mielestäni on hyvä, että kirjailija luottaa lukijan mielikuvitukseen, mutta nyt liikaa jää sen varaan. Psykologinen ote kirpoaa. Eniten itseäni otti päähän se, kuinka kirja käsitteli sukupolvien käsittelemättömien traumojen siirtymistä seuraaville polville. Ainakin itse tulkitsin jokaisen polven tekevän omat virheensä omista syistään ja erilaisin seurauksin, vaikka konkreettiset tapahtumat muistuttivatkin joltain osin toisiaan.

Päähenkilöt tuntuivat kaikki sympaattisilta, mutta heidän keskinäinen jännitteensä uupui. Heidän elämänsä vaikutti olevan suhteellisen hyvin järjestyksessä, vaikka pinnan alla olli selvästi traumoja, joita voisi vatvoa paljonkin. Niihin ei vaan päästy koskaan kunnolla käsiksi ja sen mukana kirjan syvällisyys jäi pintasukelluksen oloiseksi.

Parempiakin kirjoja on tarjolla, kesäksikin. Seuraavaan blogiin mietin muutamia lukuvinkkejä.

Tero Saarisen Borrowed Light on maineensa veroinen

Kävin ihastumassa "lainattuun valoon" reilu viikko sitten, kun Tero Saarisen Borrowed Light -tanssiesitys täytti Kansallisteatterimme suuren näyttämön. Teos yhdisteli huikealla tavalla vanhaa musiikkia ja tanssia:
http://www.kansallisteatteri.fi/ohjelmisto/index.php?we_objectID=555/ Ei ihme, että esitys on ihastuttanut kriitikot ja katsojat ympäri maailmaa, se todella on maineensa veroinen.

Tanssitaide on ollut itselleni teatteria vieraampi ilmaisumuoto. Etenkin modernin tanssin ymmärtäminen tuntuu haasteelliselta, kunnes siihen vaan uskaltautuu heittäytymään mukaan. Kaikkea ei tarvitse sisäistää voidakseen nauttia liikkeestä, sen suomasta hypnoottisesta ajantajun kadottamisesta kauneuteen.

Borrowed Light on samanaikaisesti hyvin fyysinen ja harras esitys, joka lumoaa pelkistetyllä olemuksellaan. Ihmiset raatavat, tekevät selvästi parhaansa, lomittuvat osaksi toisiaan ja maailmaa. Kuviot ja muodostelmat seuraavat toisiaan, kerrankin 2. parvelta näkee parhaiten. Voi vai kuvitella, miten huikea esitys olisi ollut suuremmalla Oopperan lavalla. Musiikki korottaa hengen korkeuksiin, tuo eettisyyttä ja mielenrauhaa kaiken keskelle.

Tämä oli parasta sielunhoitoa surutyötä tekevälle. Ihminen on pieni ja suuri, huolehtii osastansa ja kaiken yllä virtaa ikuinen lämpö ja energia. Olen vaikuttunut.

Toisessa mielentilassa esityksestä olisi varmaan tehnyt muitakin tulkintoja. Jos, tai pikemminkin toivottavasti kun, saamme esityksen uudelleen Suomeen tähän on saatava uudelleen liput.

Pariisin opaskirjat vertailussa

Vietin juuri Pariisissa 10 päivää. Kävelin seurueeni kanssa ympäri kaupunkia katsellen nähtävyyksiä, suunnistaen eri matkakirjojen ja tarinoiden houkuttamina katedraaleihin ja kauppoihin. Laukussa painoivat 3 kustantanjan näkemykset Pariisista.

Helsinki Median versio on opas, joka ei vain kerro vaan omien sanojensa mukaan näyttää kaupungista kaiken. Kirja hyvä puoli on, ettei kameraa tarvita, sillä kaikesta on jo kuvat. Kirja esittelee Pariisin kaupunginosittain, ehdottaa kävelykierroksia ja näyttää tärpit myös perinteisimmistä museoista. Tähän kirjaan on pakattu kaikki mahdollinen kulttuurinnälkäisen kaipaama anti sekä tukku ohjeita miten kannattaa toimia.  Kirjan miinuksena on, ettei se ollut aina ajantasalla, esimerkiksi kun metsästimme kuuluisuuksien hautapaikkoja, hautausmaan karttapiirros ei vastannut todellisuutta. Ja lisäksi tämä opus painaa aika lailla.
Suositeltavin käyttö: lue kotona, tee valintasi ja kirjaa ne ylös paperille.  Ota paperi mukaan ja fiilistele kirjaa uudelleen matkan jälkeen.

Otavan versio on opas, joka ottaa myös kaupungin haltuun osittain. Siihen on listattu kahviloita ja nähtävyyksiä jonkin verran ja ne on merkitty myös kirjan sivuilta aukeaviin taitettuihin karttoihin. Tämä on vaihtoehto turistille, joka suurin piirtein tietää ns. ne isot nähtävyydet ja haluaa vinkkejä parista säväyksen tekevästä boutiquesta. Kirjan miinuksena on se, että kokonaiskuva hukkuu helposti. Kulttuurikohteet eivät nouse satunnaista leivoskauppaa tärkeämmäksi, eikä yleisvinkkejä juuri jaella.
Suositeltavin käyttö: Ota mukaan ja yhdistä hotellin ilmaisjakelukarttaan niin osaat navigoida eteenpäin. Kunhan siis valmiiksi tiedät, miksi ja minne on menossa.

Mondon matkakirjat ovat olleet suosikkejani, esimerkiksi Berliinin versio on ollut todella hyvä. Mutta tästä Pariisin versiosta en saanut otetta. Mondo-kirjojen hyvä puoli on se, että ne esittävät kirjoittajiensa subjektiivisen näkemyksen, mikä kaupungissa on kiinnostavaa. Bonusta on siis se, että näiden avulla saa jotain ihan muuta kuin ne perusjutut. Mutta, jos et tunne olevasi kirjoittajien kanssa samalla aaltopituudella maun suhteen, ei kirjalla ole paljoa käyttöä.
Suositeltavin käyttö: Jos et ota mukaan, et voi tietää. Eli kanna mukanasi ensimmäiset 2 päivää ja vertaile omiin mieltymyksiisi. Kirjaa omat kokemuksesi suositusten viereen ja pistä sitten kirja kavereille kiertoon. Tähän kirjaan kaikkien omat merkinnät sopivat ja ajan kanssa rakentuu ihan oma Mondo.

Bon voyage!

Hyvää pääsiäistä!

Hyvää pääsiäistä teille kaikille hyvät ystävät ja tuttavat!

Pääsiäinen on minulle hiljentymisen aikaa, jolloin elämän suuret kysymykset puhuttelevat. Tänä vuonna se tuntuu siltä vielä tavallista enemmän läheisen ihmisen poismenon takia.

Pääsiäiseen kuuluu passioiden kuuntelu ja Faurén Requiem. Harras kauneus, pyhyys, surukin.

Pääsiäiseen kuuluvat keltaiset tulppaanit, pupujussikortit, suklaamunat ja mämmi kerman kera. Ilo, avautuvat pajunkissat ja lupaus tulevasta valon ajasta.

Tänä vuonna pidän 10 päivän nettipaaston, joka alkaa huomenna. Palataan kevään tunnelmiin toukokuussa. Elämä jatkuu.

Puumanainen otti suvereenisti yleisönsä

Osallistuin sunnuntaina Arja Saionmaan joukkopalvontamenoihin Savoyssa. Tai siltä se ainakin tuntui ja kuulosti. Tosifanit repesivät liitoksistaan heti ensimmäisen kappaleen ensitahdeista, sillä sehän oli tietysti "Elämää juoksuhaudoissa".  Seurasi sarja ikivihreitä Ystävän laulusta Kotkan ruusuun, ja mukana sai laulaa. Vielä ennen väliaikaa täysi sali pidätti henkeään, kun Saionmaa tulkitsi vivahteikkaasti läpimurtolaulunsa "Puhu minulle rakkaudesta".

Toisella puoliajalla Saionmaa keskittyi kansainvälisempään tuotantoonsa: lauloi suomeksi kreikkalaisia lauluja ja jokusen jopa espanjaksi ja ranskaksikin. La diiva oli mielestäni juuri näissä parhaimmillaan. Hän tuntui osaksi jopa hieman yllättyvän suosionosoituksista, joista ei ollut tulla loppua. Puumanainen pianisteineen oli kohdannut kotiyleisönsä voitokkaasti.

Olin etukäteen ajatellut, että Saionmaa on varmasti hyvä, mutta jouduin tarkistamaan kantani. Hän oli paljon parempi. Uskokaa tai älkää, lavalla Arja Saionmaa on valovoimainen, fiksu ja hauska. Ja hän esiintyy ja laulaa todella hyvin. Tarkastin kotiinpalattuani levyhyllyni. Kyllä sieltä se best of -levy löytyy, mutta mistähän saisi niitä harvinaisempia muilla  kielillä tehtyjä levytyksiä hankituksi?

Siskosten hurja elämä lööpistä lööppiin

Sain juuri päätökseen tiiliskiven kokoisen kirjan, joka kertoi 6 sisaren ja heidän veljensä uskomattomasta elämästä. Kyseessä ei siis ole Tukiaisten sisarusparven kohellukset, vaan eri tavoin ansioituneet Mitfordin tytöt, jotka olivat brittiläisissä seurapiireissä vuosikymmenten skandaalinkäryinen keskustelunaihe. Kaksi tytöistä ystävystyi Hitlerin kanssa ennen II maailmansotaa, yhdestä tuli tulenpalava kommunisti, yhdestä suosittu kirjailija jne.

Olen toisinaan pohtinut, miten samoista geeneistä voi saada aikaan hyvin erilaisia luonteita ja elämänkulkuja. Se, mikä katkeroittaa toisen sisaruksen elämän, on toiselle maailman tärkein asia ja päinvastoin. Kun ihmiset itsenäistyvät ja ottavat etäisyyttä lapsuudenkotiinsa, paluuta ei ole. Mitfordin perhe oli lämmin ja rakastava,  mutta traagiset tapahtumakulut, sodat, vastakkaiset poliittiset näkemykset, provosoivat lausunnot lehdistölle, avioerot ja erilaiset rakkaussuhteet olivat liikaa. Lopulta päädyttiin moderniin tilanteeseen, jossa vain osa sukulaisista saattoi olla keskenään samoilla kutsuilla yhtä aikaa.

Mary S. Lovell on koonnut Mitfordin sisarusten tarinan 1900-luvun alusta 2000-luvun alkuun. Paikoin kirja etenee hitaasti, ja ajoittain ei kaikissa kartanoissa, nimiviittauksissa ja muissa vastaavissa tahdo pysyä perässä. Tyyli on neutraali, kirja ei asetu kenenkään sisaren puolelle, vaan kuvaa miten erilaiset valinnat johtavat erilaisiin kohtaloihin. Sisarista on kirjoitettu paljon, he ovat itsekin kirjoittaneet elämäkertojaan ja lukuisia artikkeleja, mutta tuoreimmat niistä taitavat olla jo 30-40 vuosikymmenen takaa.

Kirja oli omiaan kumppaniksi risteilylle, jossa ei tarvinnut muuta kuin syödä ja nukkua. Se vei aikakauteen, jota ei enää ole ja antoi kurkistaan yläluokan elämäntyyliin, joka ei aina suinkaan ollut niin ylellistä kuin voisi kuvitella.

Erityisesti pidin siitä, että kirja kuvasi asiat aikakautensa moraalikäsityksiin peilaten. Esimerkiksi yläluokan tytöt eivät saaneet käydä koulua, vaan heille järjestettiin miten sattuu yksityisopetusta. Kirja myös auttaa ymmärtämään maailmanpolitiikkaa brittien näkökulmasta silloin, kun II maailmasota vielä häämötti kaukana. Ja miksi tukan leikkaaminen polkaksi 20-vuotiaana ilman vanhempien suostumusta oli seurapiiriskandaali ja lööppikamaa.

Jos sinulla on ylimääräistä aikaa paljon ja pidät historiallisista kirjoista tartu Schilldsin kustantamaan "Mitfordin tytöt sodassa ja rakkaudessa" –kirjaan. Jos olet kiireinen ja haluat hotkaista dekkarin tai nauttia kaunokirjallisesta tunnelmasta ja tarinankehittelystä, jätä väliin.

Lokikirjasta tulee mökkifiilis

Viime viikot ovat olleet työntäytteisiä, joten aikaa tarttua kunnon kirjallisuuteen on ollut niukasti. lltasin uneen ovat saatelleet pätkät Pirkko Saision uutuutta eli Lokikirjaa. No, uutuus on vähän niin ja näin. Opus on toisinto Saision aikoinaan pitämästä veneilypäiväkirjasta. Tekstit ja kuvitus muodostavat tiiviin liiton. Lokikirjan luku- ja katselukokemusta hitusen toppuuttelee olo, joka siitä tulee. On vähän kuin kävisi toisen päiväkirjalla. Luvan kanssa tosin, mutta silti.

Tarinat ovat erilaisia sattumuksia ja kommentteja siitä, miten erilaisista vastoinkäymisistä on selvitty yhteistyössä toisten veneilijöiden kanssa, miten on vietetetty kauniita hetkiä ja synnytetty muistoja. Lokikirja palauttaa mieleen lapsuuteni mökkikirjat, joita aina lomaillessa ahkerasti täyteltiin. Milloin oli hiihdetty jokunen kilometri, milloin rakennettu lumilyhtyjä, milloin poimittu ahkerasti marjavasuja täyteen. Nostalgista ja hivenen haikeaa. Nykyisin ne samat stoorit kirjautuvat katoaviksi biteiksi tällaisiin blogeihin ja tilapäivityksiksi naamakirjaan,  joille harvoin edes itse palaa kun tarpeeksi aikaa kuluu.

Lokikirja tuoksuu mereltä ja kesältä. Se virittää lupauksen luonnon heräämisen aikakaudesta juuri nyt, kun kevätaurinko kuumottaa selkään ja kaikki kesäinen on taas vielä edessä. Jään hetkeksi kiinni tuohon mukavaan odotuksen tunteeseen. Katson kun hanget alkavat sulaa ja jäät lähtevät. Kuuntelen lintujen alkavaa sirkutusta. Vedän henkeä maailman katastrofeista. Ollaan kaikki tuokio pieniä ihmisiä keskellä ikuisuutta, ollaan ihan hetki rauhassa.

Täällä Pohjantähden alla herättää keskustelua - hienoa!

Luin parikymppisenä Väinö Linnan  "Täällä Pohjantähden alla" -kirjasarjan, jossa seurataan Koskelan suvun ja Pentinkulman ihmisten kohtaloita. Kirja teki lähtemättömän vaikutuksen, teksti imi mukaansa ja sai pohtimaan yhteistä historiaamme eri näkökulmista. Miten ihmiset puursivat päivästä toiseen, selvisivät karuista olosuhteista ja kohtaloista ja osasivat niiden välissä tarttua hetkiin, rakastaa ja luottaa parempaan tulevaisuuteen.

Mika Myllyaho ja Saana Lavaste ovat tehneet Linnan kirjasta kansallisteatteriin oman versionsa  "Pohjantähti 2011" . Teatteriesityksenä siinä on hyvät kohtansa ja turhat huutokohkaukset, jotka olisivat tulleet vähäisemmälläkin käytöllä selviksi. Herkullisin osa mielestäni olivat kahden ohjaajan keskinäiset vuoropuhelut, jotka toivat hyvin esiin useimpiin vuoropuheluihin liittyvät asenteet. Esityksen erityinen ansio on Linnan ajatusten siirtäminen kunnioituksella tähän aikaan. Jussi Koskela irtaantuu tarinastaan seuraamaan tämän päivän menoa – eikä ymmärrä sitä. Ja lopulta tämän päivän ihminen päätyy kaipaamaan vanhanaikaisen Jussin edustamaa ideaalia siitä, että on olemassa jotain pysyvää, kunnioitettavaa, joka aina seuraa turvana vierellä.

Esitys on kirjaan nähden itsenäinen teos, se kertoo useita tarinoita ja herättelee yhteiskunnallista keskustelua: Voisivatko tapahtumat toistua meidän ajassamme? Ja jos voisivat, minkälaisia ne nyt olisivat? Olisiko tämän päivän ymmärryksen valossa mahdollista ratkaista konfliktitilanteet toisin?
Vastausten aika tulee esiripun laskeuduttua. Tämäntyyppinen esitys sopii hyvin vaalivuoteen, kun miettii omia ja muiden arvoja. Toiminko todella omien arvojeni mukaisesti ja miten vastaan teoistani, olivatpa valintani minkälaisia tahansa.

Kysyin tänä viikonloppuna ystäviltäni, minkälaisia tunteita kirja heissä herätti. Useimmat olivat jo nuorena lukeneet sen, ja tarinan pariin oli palattu uudelleen ainakin teatterissa ja elokuvissa. Tulkinnat olivat samansuuntaisia: "mahtava lukuelämys, tärkeä ja henkilökohtainen kirja, hahmoihin on helppo kiintyä ja toisia inhota, hieno läpileikkaus Suomen lähihistoriaan, vaikutti ajatuksiini". Ei liene liioiteltua väittää, että kirjalla on tärkeä paikka osana kansallista identiteettiämme. Edelleen.

Toivottavasti mahdollisimman moni tarttuu Linnan kirjaan, jos ei ole sitä vielä lukenut. Esityskin kannattaa käydä katsomassa. Sillä juuremme vaikuttavat siihen, miten ymmärrämme itseämme ja muita. Ja tuon ymmärryksen perusteella teemme päätöksemme. Päätän tällä kertaa poliittiseen kehoitukseen: Äänestä tulevissa eduskuntavaaleissa. Mieti arvojasi, valitse ehdokkaasi ja osallistu. Me voimme vaikuttaa omalla toiminnallamme siihen, millaisessa yhteiskunnassa elämme nyt ja tulevaisuudessa.

Kun muoto on sisältöä tärkeämpää

Sain peruutuslipun Kansallisteatterin Herra Vertigoon. Olin valmistautunut tulemaan yllätetyksi, haastetuksi ja innostumaan. Kun 3,5 tuntia myöhemmin kävelin ulos talvi-iltaan, pääni surisi ajatuksia. Olin tullut haastetuksi ja yllättynyt. Mutta kaiken spektaakelin jälkeen, innostus puuttui. Jäin miettimään syitä, miksi näin kävi.

Kaikesta näkee, että esitystä on hiottu, se on kautta linjan ammattimaista kädenjälkeä. Esitys lunastaa kyllä visuaalisuudellaan paikoin adjektiivit henkeäsalpaava, ainutlaatuinen ja illuusioihin johdattava. Kristian Smeds on nero tuottamaan uutta muotokieltä teatteriin. Hän osaa ottaa katsojan mukaan, mutta osallistumiselle ei tule muuta motiivia kuin se, että katsojan rooliamme horjutetaan.

Koko esitykseen tarvittaisiin rutkasti lisää tarinan voimaa. Teknisten efektien ja metodien sijaan kaipaan ihmistä. Koska tulee se näytelmä, jossa nämä tehosteet auttavat näyttelijää ja katsojaa määränpäähänsä oivaltamaan jotakin, kuten aivan loistavassa Tuntemattomassa sotilaassa kävi?

Herra Vertigon roolituskin ontuu aika lailla. Onneksi myötähäpeä herää vain muutamassa kohtauksessa, näyttelijät tekevät parhaansa siinä missä voivat.  Paul Austerin romaani on taatusti vaikea tuoda näyttämölle, mutta miksi juuri se piti valita?  Tarina etenee sekavasti ilman yhtäkkistä fiktion ja näennäisfaktan liittoakin. Miksi ihmeessä tässäkin näytelmässä näyttelijät on laitettu esittämään välillä itseään? Käsikirjoitus ei perustele metatasoa millään tavalla.

Kohtaukset jäävät irrallisiksi ja unohtuvat parissa päivässä. Olisin halunnut pitää tästä tarinasta, joka käsittelee teatterin lumousta. Mutta sydän jää kylmäksi. En vain välitä, en pidä, en kiinnostu. Haluan, että sisältö on muotoa tärkeämpää.

AIDSin ja rakkauden kasvot

Mies rakastaa miestä. Nainen rakastaa miestä. Äiti rakastaa poikaansa. Vanha mies rakastaa seksiä ja valtaa. Moni heistä riutuu vastarakkauden puutteesta. Seksin puutteesta. Enkeliäkin himottaa. Ennen tuomiopäivää tulee maallinen totuuden hetki: AIDS. Se iskee kouransa niin vanhaan kuin nuoreenkin mieheen, ja samalla se muuttaa myös heidän läheistensä elämänkulun. Paluuta entisenlaisiin ihmissuhteisiin ei ole.

Helsingin Alppilassa on tänä viikonloppuna toistaiseksi viimeiset näytökset pysäyttävästä kertomuksesta nimeltään Angels in America (http://www.angelsinamerica.fi). Toivottavasti esitykset eivät jää viimeisiksi. Kyseessä on ehdottomasti sekä ikimuistoinen teatterikokemus että kannanotto tärkeään teemaan.

Koko ensamble on niin huikea, että jopa ylisanatkin ovat liian vaatimattomia kuvaamaan Tony Kushnerin palkitun kirjan, ja HBO:n palkitun televisiosarjan, teatterisovitusta. Osalle teistä televisiosarja on varmaan tuttu, ja ne, joilta uusinta reilu vuosi sitten meni ohi, voivat löytää sarjan dvd-version Amazonista. Suosittelen katsottavaksi.

Tarina sijoittuu 1980-luvulle, jolloin AIDS oli uusi ja outo asia, johon liittyi voimakas häpeän leima. Nykyisin ymmärrämme paljon paremmin, mistä on kyse, lääkkeet ovat parempia, ja niitä on saatavilla enemmän. Mutta parannuskeinoa ei vieläkään ole. Ja sairaus koskettaa niin homoja kuin heteroitakin. Terveystilastot ovat listanneet sukupuolitautien määrän kääntyneen nousuun, etenkin nuorilla. Siksi näytelmä on tänäkin päivänä ajassa kiinni. Se ei anna meidän unohtaa. Me emme saa unohtaa.

AIDSilla ja rakkaudella on monet kasvot. Kaiken sortuessa ympäriltä rakkaus antaa toivoa ja kantaa meitä eteenpäin. Lempeys, ystävyys, huolenpito, toisen tunteiden ymmärtäminen ovat usein valintakysymyksiä.  Joskus vain valintojen tekemiseen tarvitaan kriisi.

Sinä itse voit vaikuttaa AIDSin kasvoihin. Suojaa itsesi ja huolehdi läheisistäsi. Ja tahdo rakastaa paljon!

Tuletko mukaan? Ruuskanen & Railio klubi Kapsäkissä

Musiikin monilahjakkuudet Veera Railio ja Maija Ruuskanen  avasivat komeasti tammikuussa nimikkoklubinsa. Ilta täyttyi tunnelmallisista kertomuksista Kapsäkki All Starsin tukemana.  Oli ihanaa yllättyä leidien omista biiseistä, eri tekijöiden puhuttelevista sanoituksista, uusista mielleyhtymistä, Yrjänä Sauroksen ajatelmista. Sitä saattoi vaan antautua hetken vietäväksi, ja nauttia illasta.

Suosittelen klubia kaikille, jotka haluavat pakoon arjesta tunniksi tai kahdeksi. Kerrankin kunnon keikka alkaa klo 20, niin me ilta-unisetkin pääsemme paikalle!

Suurimman vaikutuksen teki kuten arvata saattaa, vetäjien tyylikkyys ja osaaminen: Veeralla on uskomaton ääni ja karismaattinen ote, lisäksi nainen soittaa vielä viulua (erittäin hyvin) siihen päälle. Maija hauskuuttaa yleisöä, ja luotsaa ohjelmaa määrätietoisesti eteenpäin valkoisen flyygelinsä äärestä.

Vaikka on hiihtoloma, kannattaa torstai-iltana hipsiä Hämeentie 68 suuntaan (noin 150 metriä Sörnäisten metroasemalta). Paikkana siis Kapsäkki ja luvassa kaikkien aikojen toinen Ruuskanen & Railio klubi. Tällä kertaa lauteille nousee heidän kanssaan Erja Lyytinen, yksi suomen parhaista blueskitaristeista. Itse en ainakaan malta jättää väliin. Maltatko sinä?

Peukku nousee "27 eli kuolema tekee taiteilijan" -kirjalle

Tunnustan olleeni epäluuloinen. Realistiset kuvaukset tavalla tai toisella marginaalissa elävistä ihmisistä eivät ole minua juuri kiinnostaneet. Mutta olen etenkin Finlandia-raadin vaikutuksille altis. Onko kirjassa, jossa kertojan virkaa toimittavat wannabe-taiteilija, auto, kissa ja pehmoeläin, mitään vitsiä?

Tätä kirjaa on helppo lukea vaikka työmatkalla varttitunnin pätkissä. Kertojaäänet vaihtuvat tiuhaan, mutta vievät juonta koko ajan eteenpäin. Graafisella ilmeellä on tuettu näkökulmien keskinäistä erottuvuutta. Tarinan ydin on seurata reilun vuoden ajan, mitä tapahtuu ihmisille, joilla on tahtoa ilman selvää suuntaa elämässä. Toiset luopuvat ja toiset pitävät kiinni unelmistaan. Ratkaisut ovat kuitenkin samanlaisia: lähdetään pois ja aloitetaan uusi eilinen. Omien unelmien kriittinen analysointi ja todellinen vastuunotto elämästä kun tekee liian kipeää. Onneksi elämä kuitenkin jatkuu sen 27 vuoden täyttämisen jälkeenkin.

Alexandra Salmela on onnistunut puhaltamaan jotain ainutlaatuista kaikkiin kertojaääniinsä ja hahmoihinsa. Ilkeä kissa tuo ironisuutta, auto listaa neutraalisti sen mitä todella tapahtuu, pehmoeläin tulkitsee ruusunpunaisten silmälasien läpi kaiken naiivisti, ja taiteilija-opiskelijatyttö valitsee selittelyn alemmuudentuntoisen ja itsekkään seitin. Tarina imaisee mukaansa ja on hyvin kerrottu. Siinä on suvantopaikkoja ja draamaa sopivasti. Muuttuuko sittenkään mikään, vaiko ei, jää lopulta lukijan tulkittavaksi.

Mitä kirjasta sitten jää käteen? Ehkäpä se, että kannattaa olla realistinen suhteessa unelmiinsa ja mahdollisuuksiinsa, tehdä päätökset ja työtä niiden eteen. Asiat eivät etene murehtimalla, unohtamalla eivätkä lykkäämäällä. Onneksi unelmat voivat kehittyä iän ja ymmärryksen myötä.

Kannattaako Salmelan kirja lukea? Kysymykseen on helppo vastata myöntävästi. Muutama tunti elämästä, uudenlainen lukukokemus, vetävä tarina - ja peukku nousee "27 eli kuolema tekee taiteilijan"
-kirjalle.

PS Älä kuitenkaan lue kirjaa, jos olet tosikko, tiukkapipo eläkeläinen tai erkaantunut parikymppisten sivuraiteilla olevien ihmisten vaikutuspiiristä esim. asuinpaikkasi takia. Ylemmyydentuntoisen ärsyyntymisen saa vähemmälläkin vaivalla hankittua.

S.0.S. eli sosiaalista omaatuntoa seuraamassa

Kävin Ryhmäteatterissa toteamassa, että Matti Nykänen on oikeassa: "Elämä on tosiaan ihmisen parasta aikaa". Vaikka menisi kuinka huonosti tahansa, me voimme nousta toistemme avulla suosta ja toivottomuudesta.

Lapsen mielikuvitus ja aikuisen kaipuu eiliseen toimivat näytelmän S.O.S. - Save Our Souls'in moottoreina. Yhteiskunnan marginaalissa ketuttaa. Verkostomarkkinointi ajaa syvemmälle ongelmiin. Laskut erääntyvät, häätö pelottaa, mutta niin kauan kuin jaksaa salsata hommat hoituvat. Viina tasoittaa alamäen kunnes horisontti heilahtaa kunnolla. Tässä näytelmässä elämä ei tosiaan mene kuin Strömsössä.

Esitys on mielestäni ennen muuta kertomus välittämisestä, vaikka se itse ilmaiseekin olevansa "komedia tahdosta ja toivottomuudesta". Siinä satunnainen kohtaaminen johtaa ystävyyteen. Ystävyys auttaa kohtaamaan kipeät muistot ja todellisuuden. Ja epäonnistumisten spiraalin voi lopulta kiertää aukenemaan ulospäin kohti uutta mahdollisuutta, kun uskaltaa luottaa itseensä ja toisiin ihmisiin.

Jokainen näyttelijäkolmikosta on kehunsa ansainnut. Elina Knihtilä osaa tasapainottelun komedian ja draaman välillä. Pertti Sveholm koskettaa sivubisnestä hoitelevana pitkäaikaistyöttömänä, jolta löytyy karkean ulkokuoren alta hyvä sydän ja tunteva ihminen. Santtu Karvonen ei jää konkarien varjoon,vaan esittää täysin uskottavasti uhoavaa, vanhempiensa huomiota kaipaavaa yksinäistä pikkupoikaa.

Tämä sosiaalisen omatunnon näytelmä sopii hyvin vapaaehtoistoiminnan teemavuoteen. Suosittelen kaikille, jotka jaksavat harrastaa uutisia, ajankohtaisohjelmia ja tiedostavia dokumentteja.

Seuraavassa blogitekstissä on luvassa jo kevyempi aihe eli syksyn uutuuskirjan "27 – kuolema tekee taiteilijan" kommentointia.

Ei ole vanhuksetkaan kuten ennen

Vuosien odotuksen jälkeen onnistuin saamaan lipun Helsingin kaupunginteatterin huikean upeaan Kvartettiin. Kyllä kannatti. Esitys nauratti, itketti ja mikä parasta, pisti myös ajattelemaan. Täysi katsomollinen ihmisiä eläytyi siihen, miten vanhainkodin asukit elivät osin muistoissaan, osin haaveissaan ja suorittivat päivittäisiä rutiineja. Asukkeja ja katsomoa erotti toisistaan vaan eletyn elämän kesto ja kremppojen lukumäärä.

Kvartetti palautti mieleen, kuinka tärkeitä tavoitteet ovat ihmisluonnolle. Me tarvitsemme jonkin syyn elää tämä päivä, seuraava viikko ja ensi vuosikymmen. Yhdelle ihmiselle se on työ, toiselle ihmissuhteet, kolmannelle jotain aivan muuta, mutta yhtä tärkeää.

Parasta esityksessä oli, että se karisti turhat kuvitelmat yhden muotin vanhuudesta, jota vielä näkee monissa paikoin ylläpidettävän: nuo mummelit permanenttiensa ja sukankutimiensa kanssa kiikkustuolissa ja vaarit, karvareuhka päässä talvisin pilkillä ja kesäisin ongella, kaikki seestyneinä viljelemässä sananlaskuja ja kirjakieltä. Pöystin rivosuinen vonkaaja, Litjan pikkumainen keikari, Forssellin turhamainen diiva ja Valkaman avulias flirttaaja eivät näitä stereotypioita kumarrelleet.

Todellisuudessakin utelias ihminen säilyttää uteliaisuutensa, epäluuloinen epäluuloisuutensa iän karttuessa. Kuten yksi roolihenkilöistä asian osuvasti ilmaisi "elämä meni niin nopeasti, ettei kerennyt muuttumaan ihmisenä". En jaksa uskoa, että koskaan tulee helpompaa aikaa muuttaa itseään tai kehittyä kuin nyt, tässä tällä hetkellä. Ihmisen tietoisuuden ihanuus onkin sitä, että voi valita. Useimpia valintoja voi myös tehdä uudelleen, jos ne eivät osoitu onnistuneiksi. Valintojen tekemättä jättäminen epäonnistumisen pelosta, on myös itsessään jo valinta.

Kvartetti osoitti myös, kuinka me ihmiset tarvitsemme toisiamme. Kuinka tärkeää on jakaa kiinnostuksen kohteita ja muistaa samoja asioita. Pitää yllä ihmissuhteita, niin perheen kuin ystävienkin välillä. Kun esirippu laskee, mieleen hiipii kysymys: kuka minua käy katsomassa kun olen vanha? Miten minun käy? Ja sitten kun omaan napaan tuijottamiselta ehtii, kannattaa kysyä itseltään myös, ketä minä käyn katsomassa? Odottaako jossain joku minun soittoani tai käyntiäni? Tänään? Ensi viikolla?

Parempi myöhään

Muistaakseni muumimamma taisi lausua ikimuistoisten ajatuksen "perhettään on hyvä välillä tuulettaa".  Näin vuodenvaihteen tienoilla omin sen muotoon "omia ajatuksiaan on hyvä välillä tuulettaa". Etenkin jos ne ajatukset koskevat asioita, joista on muodostanut mielipiteensä 10, 20 tai jopa 30 vuotta sitten. Oikeastaan ajatuksillekin pitäisi määritellä oma parasta ennen -päivämääränsä.

1970-luvun lopussa televisiossa pyöri legendaarinen tv-sarja "Parempi myöhään". Muistan kikatelleeni ja katselleeni ihaillen koko ensamblea. Ritva Valkaman ja Pentti Siimeksen lemmenduetto Iineksenä ja Akuna piirtyi unohtumattomana verkkokalvoilleni.  Halusin olla kuin Ritva.

Teini-iässä haaveilin näyttelijän ammatista, mutta pätkätyöalan epävarmuus ei houkuttanut. Todellisuudessa syyt muihin valintoihin olivat ihan toisia: halusin olla pieni ja siro, joten  turhamaisuuteni ei olisi kestänyt ns. oman naistyyppini esittämistä, se kun meni nutturan kanssa lähinnä Siiri Angerkosken puolelle. Enkä todellakaan halunnut olla kuin Ritva.

Vietin juuri uskomattoman hauskan illan katsellen putkeen noin 6-7 tuntia vanhoja "Parempi myöhään" -sketsejä. Aika oli ajanut joidenkin asioiden ohi ja toisia taas nostanut koomisiksi. Mutta kokonaisuus oli silti uskomattoman hieno. Miten se porukka oli niin lahjakasta ja aikanaan varmaan radikaaliakin. Miten hulvattomilta laulu-esitykset tänä päivänä tuntuvat. Jotain liikuttavan söpöä niissä on. Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin käsikirjoitus ja roolityypit.

Ajatukseni on sen jälkeen kaartunut takaisin alkuun ja täydentynyt itämaisen filosofian ympyräksi. Haluan olla taas kuin Ritva. Tai oikeastaan,  enään ei  tarvitse haluta, vaan vain olla. Sketsihahmot ovat ihan tarpeeksi likellä omaa elämänkulkuani. Olen löytänyt sisäisen Valkamani!