Ei ole vanhuksetkaan kuten ennen

Vuosien odotuksen jälkeen onnistuin saamaan lipun Helsingin kaupunginteatterin huikean upeaan Kvartettiin. Kyllä kannatti. Esitys nauratti, itketti ja mikä parasta, pisti myös ajattelemaan. Täysi katsomollinen ihmisiä eläytyi siihen, miten vanhainkodin asukit elivät osin muistoissaan, osin haaveissaan ja suorittivat päivittäisiä rutiineja. Asukkeja ja katsomoa erotti toisistaan vaan eletyn elämän kesto ja kremppojen lukumäärä.

Kvartetti palautti mieleen, kuinka tärkeitä tavoitteet ovat ihmisluonnolle. Me tarvitsemme jonkin syyn elää tämä päivä, seuraava viikko ja ensi vuosikymmen. Yhdelle ihmiselle se on työ, toiselle ihmissuhteet, kolmannelle jotain aivan muuta, mutta yhtä tärkeää.

Parasta esityksessä oli, että se karisti turhat kuvitelmat yhden muotin vanhuudesta, jota vielä näkee monissa paikoin ylläpidettävän: nuo mummelit permanenttiensa ja sukankutimiensa kanssa kiikkustuolissa ja vaarit, karvareuhka päässä talvisin pilkillä ja kesäisin ongella, kaikki seestyneinä viljelemässä sananlaskuja ja kirjakieltä. Pöystin rivosuinen vonkaaja, Litjan pikkumainen keikari, Forssellin turhamainen diiva ja Valkaman avulias flirttaaja eivät näitä stereotypioita kumarrelleet.

Todellisuudessakin utelias ihminen säilyttää uteliaisuutensa, epäluuloinen epäluuloisuutensa iän karttuessa. Kuten yksi roolihenkilöistä asian osuvasti ilmaisi "elämä meni niin nopeasti, ettei kerennyt muuttumaan ihmisenä". En jaksa uskoa, että koskaan tulee helpompaa aikaa muuttaa itseään tai kehittyä kuin nyt, tässä tällä hetkellä. Ihmisen tietoisuuden ihanuus onkin sitä, että voi valita. Useimpia valintoja voi myös tehdä uudelleen, jos ne eivät osoitu onnistuneiksi. Valintojen tekemättä jättäminen epäonnistumisen pelosta, on myös itsessään jo valinta.

Kvartetti osoitti myös, kuinka me ihmiset tarvitsemme toisiamme. Kuinka tärkeää on jakaa kiinnostuksen kohteita ja muistaa samoja asioita. Pitää yllä ihmissuhteita, niin perheen kuin ystävienkin välillä. Kun esirippu laskee, mieleen hiipii kysymys: kuka minua käy katsomassa kun olen vanha? Miten minun käy? Ja sitten kun omaan napaan tuijottamiselta ehtii, kannattaa kysyä itseltään myös, ketä minä käyn katsomassa? Odottaako jossain joku minun soittoani tai käyntiäni? Tänään? Ensi viikolla?