Parempi myöhään

Muistaakseni muumimamma taisi lausua ikimuistoisten ajatuksen "perhettään on hyvä välillä tuulettaa".  Näin vuodenvaihteen tienoilla omin sen muotoon "omia ajatuksiaan on hyvä välillä tuulettaa". Etenkin jos ne ajatukset koskevat asioita, joista on muodostanut mielipiteensä 10, 20 tai jopa 30 vuotta sitten. Oikeastaan ajatuksillekin pitäisi määritellä oma parasta ennen -päivämääränsä.

1970-luvun lopussa televisiossa pyöri legendaarinen tv-sarja "Parempi myöhään". Muistan kikatelleeni ja katselleeni ihaillen koko ensamblea. Ritva Valkaman ja Pentti Siimeksen lemmenduetto Iineksenä ja Akuna piirtyi unohtumattomana verkkokalvoilleni.  Halusin olla kuin Ritva.

Teini-iässä haaveilin näyttelijän ammatista, mutta pätkätyöalan epävarmuus ei houkuttanut. Todellisuudessa syyt muihin valintoihin olivat ihan toisia: halusin olla pieni ja siro, joten  turhamaisuuteni ei olisi kestänyt ns. oman naistyyppini esittämistä, se kun meni nutturan kanssa lähinnä Siiri Angerkosken puolelle. Enkä todellakaan halunnut olla kuin Ritva.

Vietin juuri uskomattoman hauskan illan katsellen putkeen noin 6-7 tuntia vanhoja "Parempi myöhään" -sketsejä. Aika oli ajanut joidenkin asioiden ohi ja toisia taas nostanut koomisiksi. Mutta kokonaisuus oli silti uskomattoman hieno. Miten se porukka oli niin lahjakasta ja aikanaan varmaan radikaaliakin. Miten hulvattomilta laulu-esitykset tänä päivänä tuntuvat. Jotain liikuttavan söpöä niissä on. Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin käsikirjoitus ja roolityypit.

Ajatukseni on sen jälkeen kaartunut takaisin alkuun ja täydentynyt itämaisen filosofian ympyräksi. Haluan olla taas kuin Ritva. Tai oikeastaan,  enään ei  tarvitse haluta, vaan vain olla. Sketsihahmot ovat ihan tarpeeksi likellä omaa elämänkulkuani. Olen löytänyt sisäisen Valkamani!