Elämä on yhtä odottamista

Minä toivon, että huomista ei tulisi. Istun Kansallisteatterin pienen näyttämön katsomossa ja hengitän Beckettiä. Miten monikerroksinen tarina, miten se on osattu tuoda näin briljantisti tähän aikaan kiinni. Huomenna hän tulee eli Godota odottaessa on ehdottomasti yksi syksyn teatteritapauksista, Esko Salmisen ja Eero Ahon riemuvoitto.

Beckett kutoo seitin ihmisluonteen heikkouksista ja ystävyydestä. Itsenäisillä kulkureilla, Estragonilla ja Vladimirilla, on vain toisensa ja kosolti aikaa tapettavaksi. Heidän huomisensa on uusi eilinen, mutta siinä missä toinen suhtautuu kohtaloonsa myönteisesti ja nauttien, toinen keskittyy vastoinkäymisiin ja ruumiillisten tarpeittensa tyydyttämiseen. Parivaljakon ystävyyssuhde muistuttaa 50 vuoden jälkeen parisuhdetta: enää ei ole toista ilman toista.

Kulkureiden odottaessa salaperäistä herra Godota he kohtaavat sokean kapitalismin ruumiillistuman eli öykkärimäisen Pozzon ja hänen nöyristelevän kuuron palvelijansa Luckyn. Pozzo kunnioittaa kulkureiden vapaata tahtoa, koska hänellä ei ole valtaa sen ylitse. Palvelijaansa hän halveksii, mutta samalla on myös riippuvainen tämän toiminnasta. Palvelija taas yrittää säilyttää paikkansa osoittamalla jatkuvasti tarpeellisuutensa raatamalla yli voimiensa ja potkimalla kilpailijoitaan. Vahvoja yhteiskunnallisia vertauskuvia siis.

Kolmannessa kerrostumassa tarinan henkilöt vertautuvat myös filosofisella tasolla Jeesukseen, ristiinnaulitsemiseen ja kahteen ryöväriin, joista toinen pelastui kadotukselta. Kuinka tärkeää onkaan nähdä ihmisen hyvä ja pyrkiä hyvään, säilyttää toivo ja avoin mieli. Karun näyttämötilan lehtimään puhkeava oksa kiteyttää viestin. Tämä ei ole täydellinen elämä, mutta se on ainoa elämä, joka meillä on. Me voimme valita osamme.

Esitys naurattaa, itkettää, haastaa ajattelemaan. Se loppuu aivan liian lyhyeen.  On poistuttava teatterista ja siirryttävä oman elämänsä odotushuoneeseen. Onneksi voin itse päättää oman tapani odottaa Godota.