Kesätauolla

Tänä kesänä lepään ja luen kirjoja.

Tänä kesänä paneudun väitöstutkimukseen.

Tänä kesänä hoidan puutarhaa ja ulkoinen.

Jostain on pakko tinkiä. Tänä kesänä en kirjoita blogitekstejä viikottain. Palataan asiaan sadonkorjuun jälkeen kun kulttuuritarjonta alkaa. Luvassa Leonard Cohenin konserttia, Tapaus Makropoulosta ja varmaan muutama mielipide niistä luetuista kirjoistakin.

Hyvää kesää & lomaa!

Ruskean kastikkeen ja Miniän tasapeli

Tuomas Kyröltä on pukannut kaksi uutta kirjaa tänä keväänä: Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike sekä Kirjan ja ruusun -päivän erikoisuus, Miniä. Molemmat pursuvat elämän lempeää rosoisuutta, josta selvitään yrittämällä päivästä toiseen, joskus onnistuen paremmin, joskus taas huonommin. 

Miniä oli mielenkiintoinen siksi, että se käänsi huomion painopisteen ja kertojanääneen tuon vanhan mielensäpahoittaja-jäärän pojan vaimoon, nykynaiseen jolla on tahtoa, tavoitteita ja sydäntäkin. Kyrön ote toimii tässäkin.

Ruskea kastike on puolestaan onnistunut jatko-osa ensimmäiselle Mielensäpahoittaja-kirjalle. Hauskuutta lisää kirjan nostalginen kuvitusosuus jäärän kulinaristista auktoriteeteistä. Itse hämmästyin sitä, että lisäksi kirja nostatti himon perunoihin. Muusia, keitettyjä, keitossa, rosamunda, puikula, Sysi-Suomen lajikkeet hmm… Vielä ei olla lähelläkään jälkilämmittelyn makua tässä keitossarjassa.  Pikemminkin ruokahalu kasvaa lukiessa. Hyviä, taattuja lukuhetkiä ja kyytipoikana hapuilevaa sukupolvien välistä ymmärrystä! 

60 vuotta lasissa ja vauhti vaan kiihtyy!?!

Älkää kysykö miksi, mutta olen lukenut tänä keväänä kaksi mainiota kirjaa yli 60-vuotiaan naisen sielunelämästä. Molemmat niistä antavat toivoa siitä, että parempaa kohti tässä ollaan menossa. Siispä hyvät siskot ja veljet, tulevaisuutemme on turvattu. Nykyään vanheneminen voi olla täynnä rohkeita ratkaisuja, vauhtia ja jopa porvariston hillittyä anarkiaa. Mitä se siis onkaan 10 tai 20 vuoden kuluttua?

Jos kiinnostutte paneutumaan aiheeseen, voin suositella kahta riemukasta esitystä, joista toinen on täysin elämänkerrallinen ja toinen fiktiivinen esitys. Teoksessaan ”Matkalla puoleen hintaan” Merete Mazzarella ruotii ihmistä eläkkeelle jäämisen partaalla ja vähän sen jälkeen. Hän höystää humoristisen suomenruotsalaisen analyysinsä vanhenemisesta monilla tieteellisillä tutkimustuloksilla.  Pohdinta uppoaa kaikille, jotka aikovat elämässään ikääntyä ja joille työ on ollut keskeinen sisältö elämässä.

Toinen kirja aiheesta on Taina Haahdin kirjoittama ”Kaikki, mitä tiedän huomisesta”. Se on romaani, jossa on lopulta jopa lähes dekkarimaista jännitystä. Sen tarinassa naisen elämä romahtaa, kun aviomies lähtee yli 30 vuoden liiton jälkeen ja luvassa on taloudellista ja sosiaalista turvattomuutta – elämältä putoaa siis pohja. Onneksi rouva ryhtyy toimimaan, löytää uusia puolia itsestään, nappaa nuoren rakastajan ja paljon muuta.

Molemmista kirjoista tulee voimaantunut olo ja hyvä mieli. Ja tarinat soveltuvat oikein hyvin myös miesten luettaviksi. Kaikki siis täysillä eteenpäin! 

Kristina on kaiken vaivan arvoinen

Inhoatko lippujen ostoa kuukausia etukäteen? Pakkoruotsia? Epäjärjestyksessä liikkuvia ankkalammikon edustajia? Unohda vaivasi, sillä nyt epämukavuuskynnyksen ylittäminen palkitaan ruhtinaallisesti: Svenska teaternin ”Kristina från Djuvemåla” on täysosuma!

Kristina on elämyksellinen spektaakkeli, jossa katsojia hemmotellaan hienolla draamalla ja upealla laululla. Kouluruotsilla pysyy juonessa kiinni, tekstityslaitteita on myös saatavilla. Tarina on vahva kertomus, kuinka köyhää kansaa lähti ruotsista siirtolaisiksi Amerikkaan 1800-luvulla. Se tuo iholle tunteen, kuinka kovaa kaiken jättäminen taakseen on silloinkin, kun vastaanottajamaa suhtautuu ystävällisesti maahanmuuttajiin.  

Jännitin etukäteen, olisiko Kristinan hahmo uhri tai uhrautuja, mutta hän paljastui onneksi syvästi rakastavaksi naiseksi, jolla oli oma tahto.  Keskenmenoja ja lapsia kertyi, elämässä oli toivoa, kun ihana aviomies seisoi rinnalla. Usko korkeampaan toi turvan ja riuska työ leivän pöytään. Kristinusko korostuu tarinassa voimakkaasti, mutta ei häiritsevässä määrin.

Kaikki laulajat eli päätähdet onnistuvat erinomaisesti. Olen vaikuttunut, että meillä on näin lahjakkaita ihmisiä. Ainoan pienen miinuksen koko esityksessä voi antaa sille mainoskuvissakin kammottavalta näyttäneelle Maria Ylipään peruukille. Mutta Maria itse tekee huikean roolityön – uskomaton voima ja ääni!

Lippuja vuoden 2013 esityksiinkin myydään jo. 

Mikä siinä on, kun ei suksi eikä juttu luista?

Kansallisteatterin Kansanhiihto-näytelmä oli vastatuulessa jo ennen ensi-iltaa: aiheena ”suomalaisen hiihtäjäsankarin nousu ja tuho” herätti epäilyksen kuolleen ihmisen muistolla ratsastamisesta.   Itse menin katsomaan näytelmää siitä, miten suomalaista sankaruuden myyttiä rakennetaan ja riisutaan. Olisi pitänyt lukea tuoreimmat mainoslauseet. Ne olivat nimittäin vaihtuneet ajan kuluessa.

Näin esityksen, jossa ”sankari” kipuili menetetyn maineen seurauksia, mutta tapahtumat eivät johtaneet syvempään analyysiin edes urheilusta, saati sitten suomalaisesta sankaruudesta. Dramaturgiset palaset, visuaaliset tehokeinot, repliikkien tyylilajit eivät kohdanneet toisiaan. Kovasti oli yritystä, mutta ote lipsui yhä. Parasta oli Jukka Puotilan esittämä kahden ilmeen 90-vuotias fiktiivinen Esko Aho -hahmo. Mutta se ei riitä kantamaan koko illan näytelmää.

Esitys sai kuitenkin minut miettimään teatterilaisten omaa arjen sankaruutta. On raskasta vetää kymmenien esitysten sarja lävitse. Vielä raskaampaa se on, jos kritiikki teilaa, katsomoissa on tilaa ja väliajalla väki vähenee. Lavalle nouseminen vaatii paljon ammattiylpeyttä ja vahvaa luonnetta. Aplodit siis henkilökunnalle, jotka jaksavat harjoittaa ammattiaan!

PS Kävin katsomassa toisenkin Kansallisteatterin näytelmän. Tuo 13 uponnutta vuotta jääköön maininnan tasolle. En jaksa kirjoittaa analyysiä. Siinä upposi katsojakin, mutta väärällä tavalla.