Elämää säästöliekillä - huikean hyvä vaihtoehto

Mitä tapahtuu, kun ihminen jää kiinni muistoihinsa? Suuri suru uuvuttaa, eikä oman mielen vankilasta ole omin voimin ulospääsyä. Kansallisoopperan komea ”Die Tote Stadt — Kuollut kaupunki” kertoo meille traagisen tarinan säästöliekillä elävästä leskestä, jonka kaikki mielenkiinto kohdistuu vaimovainajaansa. Vaimon muistelu tuo turvaa ja lohtua, muuttuu elämäntarkoitukseksi.

Tämä leski on kuin varjo, joka näkee muissa ihmisissä peilin, johon heijastaa kaipuunsa ja kuvitelmansa. Todellisuus lipuu ohitse, kunnes ihastuminen uuteen ihmiseen tuo konfliktin kuvitelmien ja koetun välille. Niinhän se menee: tarvitsemme jotain dramaattista särkemään illuusiomme, ennen kuin luovumme tutuista rutiineista. Ja särkyneiden sydämien tapauksissa uusi suhde toimiikin usein vain ponnahduslautana elämänmuutokseen. Mutta oleellista on, että se elämä jatkuu.

”Die Tote Stadt” on upeasti laulettu ja näyttävä esitys. Oivaltavan lavastuksen ja valaistuksen voima kasvoi näytös näytökseltä. Kiinnostava tarina virkisti klassikko-oopperoiden joukossa, ja juoni sisälsi yhden parhaimmista näkemistäni unikohtauksista. Ei ihme, ettei ”Bravo” –huudoista tullut loppua näytöksen jälkeen. 

Tämä kannattaa ehdottomasti nähdä, jos vain onnistuu saamaan lipun. 

Leffasyksyn valopilkku ja pohjanoteeraus

Viikonloppuna huomasin, että pari ennakkoon ostettua leffalippua oli menossa vanhaksi ja ne pitäisi pikimmiten käyttää. Pitkästä aikaa tein lopulliset valinnat näytösajankohtien mukaan. Noloa, mutta näin kävi.

Useimmat jatko-osat laimentavat alkuperäistä ideaa. Siksi suhtauduin varauksella ajatukseen mitä Julie Delpy ja Ethan Hawke ovat saaneet aikaiseksi uusimmassa ”Rakkautta ennen keskiyötä” —elokuvassaan. Pelkoni haihtuivat ensimmäisessä kohtauksessa, sillä aiemmista ”Rakkautta ennen aamua & auringonlaskua” tuttu pariskunta jatkoi tarinaansa luontevasti uudesta aikuisuuden kaudesta, keskeltä elämän ruuhkavuosia. Enemmän keskustelua kuin toimintaa, mutta jännite säilyi hyvin loppuun saakka.  Erityisesti arvostin osuvia vuorosanoja eri kiistatilanteissa, osa tuntui hyvinkin tutuilta väitteiltä. Kerta kaikkiaan hurmaavan sydämellistä ja  laadukasta työtä kautta linjan. Tämä kannattaa ehdottomasti katsoa.

Sitten se pohjanoteeraus. Elokuvaa ”Gravity” mainostettiin avaruustrillerinä, jossa on mahtava kuvaus. Vanhana Star Wars’in ja Star Trek’in —ystävänä se kuulosti hyvältä vaihtoehdolta. Okei, kuvaus oli hienoa ja samoin erikoistehosteista osa. Mutta olisi sitä rahaa voinut käyttää käsikirjoituksenkin hiomiseen. Nyt se oli niin epäuskottava, että edes minä, joka kiljun jo tv-Wallanderin kohdalla jännityksestä en pelännyt pätkääkään. Huolimatta 3d:stä. Edes George Clooney ei tätä soppaa pelasta. Ugh, olen puhunut. Jättäkää väliin. 

Kyllä miehet osaavat olla upeita

Tänä syksynä olen hemmotellut itseäni seuraamalla lahjakkaita miehiä niin näyttämöllä kuin valkokankaallakin. Suosittelen.  Olen nähnyt nuoria, vanhoja, komeita ja vähemmän komeita miehiä ylittämässä itsensä.

Kotimaista tarjontaa edusti Kansallisbaletin ”7 veljestä”, joka pursui energiaa.  Aleksis Kiven klassikkotarina oli hyvin ajankohtainen valinta ohjelmistoon: miten saadaan syrjäytyneet nuoret miehet takaisin yhteiskuntaan? Aiemmin keinot olivat suhteellisen yksinkertaisia: isättömien poikien meluamisen, vetelehtimisen ja töpeksinnän jälkeen koittaa naapurinpoikien tarjoaman sakinhivutuksen aika. Allikosta nousuun tarvitaan veljesten ankaraa yhteistä ponnistelua ja työntekoa, mutta lopussa sitten seisovat kiitos ja yhteiskunnallinen asema. Todellisessa elämässä asiat taitavat olla hivenen monimutkaisempia, valitettavasti. Esityksen veljeskaarti oli mahtava, heistä välittyi tanssin raisuus ja riemu. Kannattaa ehdottomasti katsoa. Naiset härkälaumana oli myös hauska välipala.

Pari iltaa sitten olin Gypsy Kingsien 25-vuotisjuhlakonsertissa. Tiedättehän, se bändi jolla oli liian paljon kaikkialla soiva Bamboleio-hitti ja muita vastaavia 1980-luvulla? Nuoriso leimasi sen silloin lempinimellä ”Muchos Pesos”. Mutta oikeasti, bändihän on hyvä – vieläkin. Soittajien ydinporukka koostuu lähinnä kahden perheen pojista, jotka ovat nyt jo suomalaisittain ohittaneet eläkeiän. Heillä oli selvästi tavoitteena siirtää soittotaito seuraavalle polvelle, joka oli mukana keräämässä lavakarismaa. Livenä erottuu hyvin, kuinka paljon flamenco-vaikutteita musiikissa tätä nykyä onkaan. Sedät jaksoivat heilua ja laulaa nuoremman polven suohon, he todella ottivat yleisönsä hyvin. Tätä ei kannata pilkata, keikka oli vuoden parhaimpia, jossa olen ollut.  

 Vuoden parhaimpiin elokuviin kuuluu ehdottomasti ”My life with Liberace”, jossa Michael Douglas näyttää pitkän tauon jälkeen osaavansa näytellä ja myös Matt Damon pistää itsensä täysillä peliin. Jos tälle ei jaeta Oscareita, niin ihme on.

Elokuva kertoo pianotähti Liberacen kulissien takaisesta elämästä. Hänen kaappihomoutensa tuhosi traagisesti ihmissuhteet, ja jäljelle jäivät vain kimaltelevat kyntteliköt. Elokuva on tyylikäs ajankuva usealta vuosikymmeneltä, hienovireinen kuvaus ihmissuhteiden manipuloinnista ja oppikirjaesimerkki siitä, miten voi tehdä intohimoisia kohtauksia näyttämättä liikaa paljasta pintaa. Kannattaa ehdottomasti katsoa, viimeistään nauhalta tai televisiosta, jos elokuviin ei ehdi.

Esitystalous 2 on parasta Espoossa juuri nyt!

Espoon kaupunginteatterin Esitystalous 2. Tehtävä Espoossa on harvinaislaatuinen tapaus teatterin parissa. Se tavallaan jatkoa pari vuotta sitten huikeat arvostelut kirvoittaneelle näytelmälle, jonka tempo, teksti ja tekniikka olivat ennennäkemätöntä kotimaisilla lavoilla. Tähän asiaan kiteytyykin nykyisin katsojan ongelma Juha Jokelan näytelmien kanssa: Jos Jokelaa vertaa itseensä eli tuohon Esitystalous 1:een, tämä kakkosversio ei yllä ihan samalle tasolle, Patriarkkaan verrattuna se on vähintään yhtä hyvä ellei parempi. Mutta jos Jokelaa vertaa muihin nykynäytelmäkirjailijoihin, on hän ihan omassa sarjassaan ja Esitystalous 2 pesee kevyesti ison osan Helsingin näyttämöiden tarjontaa. Tämä kannattaa siis ehdottomasti nähdä!

Esitystalous 2 päähenkilö, nuori kirjailija, tulee vedetyksi mukaan brändi-työryhmään pohtimaan kaupungin virkamiesten ja poliittisen kerman kanssa espoolaista identiteettiä. Luvassa on yli 3 tunnin viihdyttävä vuoropuhelu, jossa osansa kritiikistä saavat  mm. vallanhaluiset ja yleistä mielipidettä myötäilevät äijäkulttuurin kannattajat, nössöt alistuvat asiantuntijat kuin turhantärkeät byrokraatitkin. Vaikeaselkoiset organisaatiokaaviot ja prosessikuvaukset kirvoittavat monet naurut, vaikka niitä olisi joskus ollut itsekin rustaamassa. Strategia- ja brändipuheesta puhumattakaan. Lisäpisteitä vielä onnistuneista musiikkivalinnoista.

Jokelan kirjoittama dialogi on jälleen kerran saanut arvoisensa esittäjät, joissa ei ollut heikkoa lenkkiä: Martti Suosalo hyödyntää muuntautumiskykyään laidasta laitaan, Tommi Korpela ja Ria Kataja tyypittelevät myös onnistuneesti ja heidän keskinäinen dynamiikkansa toimii. Parhaimmat kohtaukset ovatkin tuokiokuvia erilaisista kokoustilanteista. Pakko on myös ihailla taitavaa valojen ja liikkuvien lavojen käyttöä, yksinkertaisia mutta hyvin visuaalisia ja raikkaita ratkaisuja.

Tämä näytelmä ei ehkä jää historiaan, mutta ajankuvana se on osuva. Tyylilaji on sopivan kepeä, mutta tosissaan tehty, jotta keskiverto asiantuntija, pikkupomo ja wanna-be-isopomo voisivat sekä samaistua näytelmän henkilöihin että tuntea pientä kutkuttavaa  ylemmyydentuntoa (omat pp-showni ovat niiiiin paljon parempia ja kommenttini palavereissa fiksumpia).  

Jäljelle jää 1 kysymys: miksi Espoo? Jotain suomalaista Solsidania siinä täytyy olla, sillä Vantaa ei aiheuttaisi ollenkaan samantyyppisiä assosiaatioita. Ja tähän loppuun esitän kainon toivomuksen: jos joskus saamme tälle vielä jatkoa, toivon että Esitystalous 3 lähtee rohkeasti ulos rajauksistaan koko metropolialueelle tai vaihtaa aiheensa johonkin muuhun kuin bränditeemaan. Vielä on hyvä fiilis ja muistot jäljellä!

Kilpikonnien hidas valssi palkitsee ja lämmittää

Moni varmaan tunnistaa kaukaa ranskalaisen Katharine Pancolin maailmalla suositun romaanisarjan, joka erottuu massasta kirkkailla väreillä ja piirretyillä eläinkuoseilla. Aika moni myös sivuuttaa mukaansatempaavan tarinan, koska jokaisella opuksella on mittaa n. 700 sivun verran. Turhaan. Hyvin kirjoitettu tarina, sarjamaisine siirtymineen henkilöstä toiseen on kaikkea muuta kuin puuduttava. Hanki pokkariversiot ja aloita alusta, sillä kirjat muodostavat ajallisen jatkumon. Sinun on siis ensin ymmärrettävä mitä kätkeytyy Krokotiilien keltaisten silmien ja kyyneleiden taakse.

"Krokotiilien keltaiset silmät" -kirjassa tutustut perheeseen, jossa on kaksi aikuista tytärtä aviomiehineen ja lapsineen, tyttärien äiti ja ottoisä rakastajattarineen ja muutama muu herkullinen hahmo. Tarina elämän yllättävistä käänteistä ja hitaista hetkistä koukuttaa ja saa hyvälle tuulelle, eikä kirjaa millään tahtoisi päästää käsistään. Bonusta annan sille, että lukija saa palkkionsa lopussa - tietyt odotukset käyvät toteen, mutta silti jää tilaa myös uudelle.

Jatko-osa "Kilpikonnien hidas valssi" käynnistyy edeltäänsä nopeammin, siinä on jopa jännitysromaanin aineksia ja lukia tulee yllätetyksi heti alussa. Jännitteet säilyvät ja jopa vähän absurdit kuvaukset saavat minut hymähtämään suopeasti: ah niin outoa, ehkä ranskalaista, mutta olkoon - näin ihanassa kirjassa hyväksyn mielikuvituksen lennon vähän oudoillekin pilville. Kilpikonnia riittää moneen vertauskuvaankin. Joka tapauksessa tämä kirja on jos mahdollista vielä edeltäjäänsä parempi. Ihana, ahmittava kesäkirja.

Tällä hetkellä kamppailen itseni kanssa. Sarjasta on julkaistu jo kolmaskin osa: "Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin" (oikeasti, miten joku voi keksiä näin mahtavia & koukuttavia nimiä?). Tekisi mieli rynnätä kirjakauppaan ja unohtaa muut asiat muutamaksi päiväksi. Mutta taidan silti säästellä lukuilon myöhempään, pimeneviin syysiltoihin suklaan ja punaviinilasin seuraan.