Almodovarin uutuuselokuva ”Iho, jossa elän” on hiertänyt
takaraivossani pari päivää. Vieläkään en tiedä, miten suhtautua siihen. Jos
olisin rajoittunut, pohtisin onko moista sisältöä edes laillista esittää. Nyt
yritän tyytyä analysoimaan, miksi olen niin vaivautunut. Ja varoituksen sana,
seuraava listaus sisältää juonipaljastuksia:
+ Almodovarin persoonallinen ote on vahvasti läsnä
+ päähenkilöt ovat komeita ja kauniita, vahvoja hahmoja
+ loistavasti lavastettu ja kuvattu
+ juoni on ainutlaatuinen, jollaista ei ole ennen nähty. Se
on jopa turvoksissa, saldo on lopulta: 3 murhaa ja 2 itsemurhaa,
auto-onnettomuus, 2 raiskausta, lukuisia kirurgisia toimenpiteitä mukaan lukien
sukupuolenvaihto (ei lähikuvia mistään), 1 kidnappaus, aivopesua ja mahdollinen
muistinmenetys, kostoa, rakkautta ja intohimoa
- tarinan loogisuus ei riitä
- psykologisesti henkilöt eivät muodostu riittävän ehjiksi
Scifiä ja kauhua on ihan ok sekoittaa keskenään, ja vilkas mielikuvitus on hyvä juttu. Mutta en pääse yli enkä ympäri siitä, että kaikkien
päähenkilöiden motiivit eivät aukea. Käsikirjoitus ei vaan toimi loogisesti ja
sen mukana kaatuu kaikki. Tästä elokuvasta jää hyvän mielen sijaan levoton olo.
Almodovar on pystynyt paljon parempaankin. Tästä jää käteen itsetarkoituksellisen shokeerauksen maku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti