Apua! Miksi hyvistä kirjoista tehdään keskinkertainen leffa?

Ensin alkuun varoitan sinua, tämä blogi sisältää voimakasta asenteellisuutta. Ja sitten asiaan. Toin ulkomaanmatkalta kirjatuliaisen: Kathryn Stockettin teoksen Help. Se lojui kesän hyllyssä, kunnes äkillinen tylsyyskohtaus sai minut tarttumaan härkää sarvista. Tylsyys loppui noin sivulla 100, kun tajusin, mitä oikeasti käsissäni oli.  

Help-kirja on tarina eri-ikäisten, erisäätyisten naisten ystävyydestä kaupungissa, jossa kaikki tuntevat kaikki ja ovat oman yhteiskunnallisen asemansa kahlitsemia. Nekin naiset, jotka eivät ole ystäviä keskenään, tarvitsevat useimmiten toisiaan. Ystävyys saa Aibileenin, Minnien ja Skeeterin ylittämään omat rajansa, tarttumaan elämäänsä ja näkemään ihmisarvonsa.

Rotuerottelusta on kirjoitettu ja filmattu paljon tarinoita, joiden teemoiksi nousevat ihmisoikeudet ja sananvapaus. Niitä katsoessa olo on välillä petollisen ylimielinen: kuinka niin saatettiin aikanaan ajatella ja toimia, eihän se ole demokraattista ja oikein. Puhe tapahtuu isoilla kirjaimilla, rohkeat saavat marttyyrinkruunun ja paha lopulta palkkansa.  Ehkä juuri siksi Help-kirja oikeasti pistää miettimään.

Stockett tekee 1960-luvun arkipäivän ja rotuerottelun Missisipin osavaltiossa tavallisen ihmisen kokoiseksi. Ihan kuin itsekin olisi osa yhteisöä, jotain kerhoa tai kirkkokuntaa. Pikkuneidit ja rouvat puuhastelevat apunaan samat, uskotut palvelijattaret vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Arki ei ole orjuutta, mutta vapaus ja tasa-arvo ovat siitä kaukana. Lojaalisuussuhteista tulee monimutkaisia, kun elämä yllättää käänteillään. Kiinnostavin ristiriita on, miten lasten rakastamasta hoitajasta tulee vuosien karttuessa näille itselleenkin vai  lian uhka kylpyhuoneessa.

Bongasin juuri kirjakaupan hyllystä suomenkielisen käännöksen "Piiat". Yhdysvalloissa kirja nousi parhaiten myytyjen kirjojen listalle ja sai hyvät arviot. Harmi vain, että siitä ehdittiin tehdä jo elokuva.  En ole nähnyt elokuvaa, mutten usko tämänkään olevan poikkeus säännöstä, ”miksi hyvistä kirjoista tehdään keskinkertainen elokuva”. Nyt-liitteen arvostelu reilu viikko sitten vaikutti olevan linjassa oman asenteeni kanssa, eli leffan voi jättää väliin suuria menettämättä.

Tarttukaa siis pokkariin ja antakaa tarinalle mahdollisuus. Se on hieno lukuelämys. 

Kuljetko sinä samassa raitiovaunussa HOMOn kanssa?

Tunnistatko sinä homon? Voiko jääkiekkoilija olla homo? Entä muslimi tai historian suurmies? Onko olemassa jokin tietty tapa näyttää homolta? Voisiko raitiovaunussa vieressäsi istuva mies tai nainen olla homo? Oletko ihan varma?

Saision uusi HOMO-näytelmä kattaa kaikki homoseksuaalisuuteen liittyvät kliseet ja kääntää ne raikkaasti voitokseen. Se on uljaasti ja ylpeydellä tehty puheenvuoro ihmisyydestä. Se kysyy enemmän kuin vastaa, koska vieläkin yhteiskunnassa on valitettavasti aiheesta enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

HOMO-näytelmän riemukkaimpia hetkiä on konservatiivien järkytys, kun homopariskunta ei kertakaikkiaan ymmärrä, miksi heidän olemassaolonsa ja elämäntaparatkaisunsa lastenhoidon järjestämiseen asti olisi 2010-luvulla heteropariskuntien hyvästä tahdosta tai armosta riippuvaista. Miten jompikumpi pariskunnista olisi automaattisesti toista ylempänä tai alempana antamassa hyväksyntäänsä? Katsomossa voi aistia samaistumisen homoparin hämmennykseen.  Jokainen joutuu kysymään itseltään ensiksi: suvaitsenko minä homoja? Ja fiksut sen jälkeen oivaltamaan, tuliko edelliseen kysymykseen vastatessa samalla määritellyksi ihmisiä eri luokkiin.

Reilun 3 tunnin aikana Kansallisteatterin suuri näyttämö muuttuu kliseiden kentästä, dekadentiksi Berliiniksi ja suomenruotsalaiseksi tyylikkääksi revyyksi. Ja kokonaisuus toimii, mutta rehellisyyden nimessä sanottuna, se toimisi jopa paremmin, jos esityksen kesto olisi vähän lyhyempi. Esitys liikuttaa, muttei shokeeraa. Saa nauraa ja itkeä, hävetä ja punastella ei tarvitse.  Näyttelijät ovat selvästi rooleista innoissaan, laulut kajahtavat nuorten lahjakkuuksien suusta uljaasti ja vanhat konkarit revittelevät täysillä.

Kun viimeisessä kohtauksessa haaveillaan maasta, jossa jokainen saisi rakastaa ketä haluaa, kostuvat useimpien silmät. Niin lavalla, permannolla kuin parvekkeellakin. Loppuaplodeihin osallistuvat kaikki, ne osoitetaan ihmisoikeuksien asialle.

Tämä näytelmä soveltuu hyvin sekä homoille että heteroille, nuorille ja vanhoille.

 

Tunnelmointia erilaisissa keittiöissä

Nyt olen lukenut kirjan, jonka otsikko kiteyttää hyvin koko sisällön. Kyseessä on Erica Bauermeisterin vuonna 2009 julkaisema tunnelmapala "Elämän lempeät maut". Elämän onni piilee hyvässä ruoassa, erilaiset maut tuovat kokemuksiin syvällisyyttä, tuoksut ohjaavat eteenpäin oivallusten tiellä erilaisissa ihmissuhteissa.

Kirja on kauttaaltaan sujuvasti kirjoitettua tunnelmointia, ihmiskohtaloiden tuokioita, joihin ateriat tuovat lohdun ja ilon. Kaiken keskuksena hyörii Lillian-kokki, hänen ravintolansa ja ruoanlaittokurssinsa.

Tämä kirja on maukas välipala sinulle, joka haluat viettää sateisen syysiltapäivän villasukat jalassa, suklaarasia ja punaviinilasi vieressäsi. Erityisesti kulinaristeille, naisille ja kevyemmän kaunokirjallisuuden ystäville. Nälkä voi tosin yllättää, ennenkuin ehdit lukea opuksen loppuun.

Jos kaipaat taas syvällisempää ja (ehkä realistisempia) keittiökuvauksia, niin tartu Bonnierin julkaisemaan kirjaan tai siirry Kansallisteatteriin katsomaan Sofi Oksasen "Kertomuksia keittiöstä". Maija Kaunismaan virtuoosimainen esitys itkettää ja naurattaa tuomalla hyvin erilaiset ja rajutkin naiskohtalot keittiöstä parrasvaloihin. Osa kirjan ja esitysten tuotoista kohdistetaan Ensi- ja turvakotien toiminnan hyväksi - hieno teko! Eikä arankaan katsojan tarvitse pelästyä, esitys on tehty hyvällä maulla eikä rankkuuksilla ei ole mässäilty. Esitysen visuaalisuus ansaitsee oman kunniamaininnansa. Oman laulunsa saavat myös uraputkessä yötä päivää työtä tekevä naisjohtaja, lööppityrkky, kotiväkivallasta selviytyjä ja ruma nainenkin.

Sormuksen lumoissa

Koin syyskuun alussa 18 tunnin oppimäärän Wagneria - upea elämys!  Tarina Niebelungenin sormuksesta ammentaa samasta eurooppalaisesta mytologiaperinteestä kuin Tolkienin Taru sormusten herrasta.  Tarina on täynnä tunnetta, seikkailua, valtakamppailuja ja intohimoja. Kansallisoopperan voimannäyte oli huikea!

Suosittelen kaikille nimenomaan Ringin 4 esityksen sarjaa, josta saa enemmän irti kuin yksittäisistä esityksistä, vaikka nekin kantavat. Juonellisen jatkumon seuraaminen on palastelijallekin mahdollista, sen verran tapahtumia palautetaan mieleen ja syvennetään motiiveja pitkin tarinaa. Musiikki siis pauhaa, eivätkä sielut saa rauhaa.

Reinin kullassa ylemmyydentuntoisen jumalan ja alemmuudentuntoisen kääpiön ahneus kohtaavat tuhoisin seurauksin. Vallan tavoittelu pyhittää keinot ja kaikella on vain välinearvonsa.

Valkyyriassa kaikki on alisteista jumalan tahdolle, myös hänen lastensa elämät. Tabut rikotaan, kun pelastuksen siemen kylvetään sisarusten välisessä suhteesta.

Siegfriedissä korostuu, että tahto ja rohkeus asuvat miesten päässä, kun taas tieto on naisten alaa. Sankari ei ole penaalin terävin kynä, mutta hänellä on onneksi hyvät konsultit ympärillään.

Jumalten tuho  huipentaa tetralogian juonittelun, petosten ja suoraan verrannollisten kostojen kierteeseen. Sormuksen kirous kestää loppumetrien uljaaseen uhriin saakka. Ympyrä sulkeutuu, kun lihava nainen laulaa.

Tämä maailman pisin ooppera on tietysti vannoutuneiden Wagner-fanien suosikki ja jylhyyden ystävien merkkiteos. Oopperan kliseet ovat hienosti hallittuja. Kansallisooppera ja sen mahtavat solistit ja solistivieraat, kapellimestarinaan loistava Leif Segerstam energisöivät täydet salit ikimuistoiseen elämykseen. Tässä ensamblessa ei ollut heikkoa kohtaa. Kerta kaikkiaan mahtava aloitus syksyyn. Bravo!

Selittelyä ja Meren katedraalia

Hyvät ystävät, on selittelyiden aika. Blogi on kärsinyt puutteellisista nettiyhteyksistäni ja sadonkorjuu-harrastuksista, mutta näin syksyn tullessa päivityksiä on luvassa tiheämmin. Analysoinnin kohteena tulee olemaan kirjoja suomeksi ja englanniksi laidasta laitaan, oopperaa ja teatteria.
Sitten asiaan.

Aloitan purnaamalla tiiliskivikirjallisuuden ihannointia vastaan. Luin Ildefonso Falconesin arvostelumenestyksen eli Meren Katedraalin . Siinäpä vasta romaani historiallisten romaanien ystäville. Kirjassa on 650 sivua asiaa raa'asta maaorjien, tilallisten ja oppipoikien todellisuudesta keski-ajalla. Täyttä asiaa miehen rehellisyydestä ja kunniasta, sankarisaaga kaikessa onnistuneisuudessaan ja ärsyttävyydessään. Ainoa, mikä tästä vielä puuttuu on elokuvaversio aiheesta. (Lupaan katsoa, jos Almodovar ohjaa sen, muuten antaa olla...)

Kyseessä on hyvin sujuvasti etenevä tarina, lukija tempautuu täysillä aikakauteen, jossa köyhällä, vallattomalla ja naisella ei ole muuta osaa kuin kärsimys. Eikä siitä tulee pulaa, päinvastoin: jos ei raiskaus, väkivalta tai nälänhätä vaivaa, on aina olemassa kunnia, rutto ja lopulta myös inkvisiittiokin. Meren katedraalin päähenkilö Arnau Estanyolin ihmeelliset vaiheet ja seikkailut oppipojasta sotilaaksi ja liikemieheksi kuvataan tarkoin.

Kirjan ansio on ns. "tavallisen ihmisen" näkökulma asioihin. Tarina on rankka, joten kepeäksi paoksi arjesta tämä ei sovi. Mielestäni kirjan sanoman voisi tiivistää seuraavasti: kunniallisuus ja uskollisuus ovat elämän kantavat voimat, lisäksi kannattaa uskoa lujasti korkeampaan voimaan. Tämän kaiken olisi  tosin voinut sanoa myös huomattavasti tiiviimminkin. Pituudesta huolimatta henkilöhahmot jäävät syventämättä ja täysin tapahtumakäänteiden varjoon (siitä piiiiitkä miinus). Parempaa Barcelona-tavaraa saa Carlos Ruiz Zafonilta. Hänen kirjojensa jälkeen kaipaa kuumaan aurinkoon, ei puhdistavaan kuumaan kylpyyn.

Tätä kirjaa voi suositella keskiajan ystäville ja synkistä (selviytymis)tarinoista pitäville. Hyvät käsivarsilihakset helpottavat lukukokemusta.