Luin koskettavan romaanin vanhuksen ja laittoman siirtolaistytön yhteenkietoutuvista tarinoista. Eipä kuulosta äkkiseltään kovin ihmeelliseltä kirjavalinnalta. Lisäksi tapahtumia on loppujen lopuksi aika vähän 400 sivuun: Jamilet tyttö ylittää rajan Meksikosta Yhdysvaltoihin, asettuu homssuisen tätinsä luo kotihengettäreksi, ihastuu naapurinpoikaan, saa töitä mielisairaalasta, siivoaa ja juo kahvia salaperäisen Senor Peregrinon kanssa.
Senor Peregrino on vanhus, joka kertoo tytölle tarinaansa nuoruutensa pyhiinvaellusmatkalta. Tarinaan limittyy rakkaus, mustasukkaisuus, raha ja valta eli ikuiset tragedian ainekset. Tytölläkin on oma tragediansa: suuri syntymämerkki, joka eristi hänet taikauskoisista ihmisistä jo lapsena niin, ettei hän oppinut lukemaan eikä kirjoittamaan.
Sivu sivulta tarinat limittyvät toisiinsa ja imaisevat mukaansa pysähtäneeseen tunnelmaan, jossa päivät ovat pitkiä ja viikot lyhyitä. Lukija tempautuu viime riveille asti jännittämään pääsevätkö pyhiinvaeltajat määränpäähänsä? Ketkä rakastavaisista saavat toisensa? Onko tarinoissa kyse harhoista ja onko tyttö todella vaarassa, tai ainakin huijattu? Miten käy väärennetyille henkilöpapereille?
Cecilia Samartinin kirja Senor Peregrino lumoaa humaanisuudellaan, ihmisen halulla pyrkiä ylevyyteen ja hyviin tekoihin. Vaatimattomien ja näennäisten elämän häviäjien kertomus muuttuu sankaritaruksi ja sielujen kauneudeksi. Viimeisten sivujen jälkeen on haikea olo, joko tämä kaikki päättyi?
Juhannuksena on aikaa miettiä vanhuksen sanoja: "Me luomme omat ihmeemme, ja meidän täyttyy päättää mikä on totta valitsemalla omat tarinamme, uskoa niihin koko sydämestämme." Itselläni on jo vahva aavistus, minkälainen omasta tarinastani tulee.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti