Elokuvateattereiden tarjonta Helsingissä on tällä hetkellä aika kahtiajakoinen. Toisaalta on paljon piirrettyjä, seikkailu- ja toimintaviihderainoja, jotka lienevät tehtyjä nuorten makuun. Sitten on ne varttuneempien ikäluokkien pätkät, joissa paneudutaan henkiseen kasvuun vaikeuksien kautta tai muuten vaan tiedostetaan maailmaa (ja sen kurjuuden kauneutta). Näissä jälkimmäisissä on yleensä sisäänkirjoitettuna länsimaista kasvatusmentaliteettia, kehitysmaiden korruptiota ja yleistä köyhyyttä. Katmandu - taivaan peili on hyvä esimerkki tästä. Katsoja saa rahallensa vastineeksi kauniita maisemia, todelliseen elämään pohjautuvaksi ilmoitetun tarinan naisen halusta auttaa slummin lapsia, ja mukana on tietty pientä romanssiakin.
Katmandu -elokuva on siistiä jälkeä, josta jää kuitenkin ristiriitainen olo. Mistä näitä naisia oikein tulee ja mitä heidän aivokopassaan liikkuu? Hyvä, että asialla oli eurooppalainen filmiryhmä. Hyvä, että eettisiä asioita nostetaan esille. Harmi, että päähenkilö vaikuttaa olevan täydellisen naiivi kulttuurikysymyksissä. Harmi, ettei teemoista päästä eteenpäin syvemmälle laajempaan muutokseen. Ehkei vielä päästä todellisuudessakaan. Tarinan opetus? Kulttuuriseen muutokseen tarvittaisiin yhteisöllinen lähestymistapa yksilöiden sijaan?! Tämä siis sekä hyväosaisen että slummissa asuvankin väen kohdalla, jotka viettävät elämänsä rinnakkain oli kastijärjestelmä olemassa virallisesti tai ei. Mihinkä tahansa muutokseen pitäisi saada ensimmäisenä mukaan siis ns. vanhat naiset eli isoäitien ja äitien ikäluokat, jotta asenteet ja rakenteet uusiutuisivat. Silloin lapsella joka oppii suvaitsevuutta ja lukutaitoa olisi ehkä todellinen mahdollisuus saada luettavaa ja kasvaa kykyjensä mittoihin. Sitä ennen on vain lukutaito ja mitä sillä tekee, jos ei ole ruokaa, valoa, kirjoja ja muunlaista työtä saatavilla? Lukutaito kun ei pysy yllä ilman valoa, kirjoja ja aikaa lukea.
