Historiaansa ei pääse pakoon ennenkuin sen uskaltaa kohdata

Venla Hiidensalo on uutuuskirjassaan "Karhunpesä" tarttunut kiinni vaikeaan aiheeseen: miten Suomessa 1900-luvulla käydyt sodat ovat vaikuttaneet aikalaistensa mieliin, ja miten puhumattomuus aiheesta on vaikuttanut jälkipolvien elämänvalintoihin.

Rankoista ihmiskohtaloista köyhässä sisällissodan partaalla horjuvassa Suomessa noustaan kohti parempaa elämää. Vaietaan, juorutaan ja käydään uudelleen taisteluun vaihtuneet vihollisen kanssa. Kuka kesti, kuka keksi vetää välistä jotain, kuka kärsi, kuka halusi vain unohtaa. Lopulta hiljaiset keskustelut painuvat ajan virran pohjalle, ei niitä menneitä kadonneita ihmisiä ja aikoja jaksa murehtia lopun ikää.

Asiat eivät kuitenkaan mene peittämällä pois. Tulee vastareaktioita, nuorison kapinaa, turhaa etsintää ja luovuttamista. Mutta kummasti aihe kiinnostaa sukupolvienkin yli. Hiidensalon kirjassa nuori valokuvaaja, joka kuvaa sodan uhreja maailmalla päätyy kotiinsa selvittämään, mitä hänen omaisilleen tapahtui sata vuotta sitten. Samat kuvat piirtyvät kameran lissin lävitse. Vasta tieto meenneestä vapauttaa hänen ottamaan erilaisen näkökulman omiin vanhempiinsa ja isovanhempiinsa, ymmärtämään heitä aikansa tulkkeitana. Lopulta voi löytyä sovitus, joka mahdollistaa pysähtymisen aloilleen kiertolaiselämän sijasta.

Kirja tempaa mukaansa, eri kertojien käyttö saa hamuamaan sivuja yhä kiivaammassa tahdissa. Vaikka kirja ei mässäile sodalla, sen vaikutukset siviileihin tulevat hyvin selville. Sen kuvaukset auttavat ymmärtämään, missä tilanteissa ja uskomusten varassa läheiset toimivat miten parhaaksi toimivat. Ote on siis hyvin humaani. Tämä romaani kannattaa lukea, ja antaa sen vaikuttaa ajatuksissa pitkään. Mitenhän asiat meidän suvussa meni? Onkohan elossa enää ketään, jonka kanssa niistä voisi keskustella?

Kiitos, mutta ei kiitos

Kuten osa teistä varmaan jo arvasikin, nyt on sekä luettu että nähty Anna-Leena Härkösen tarina ”Ei kiitos”, joka kertoo parisuhteeseensa, siis seksielämäänsä, tyytymättömästä naisesta. Tai oikeastaan toisistaan erkaantuneesta avioparista, jotka kumpikin etsivät suhteensa pattitilanteeseen omalla tavallaan ratkaisua ulkopuolisista ihmissuhteista. Tasa-arvon nimissä on myös muistutettava, tämä tarina miehen näkökulmasta kerrottuna ei olisi ollut yhtään hauska. Sekin kertoo jotain…

Luin "kohu"kirjan, kun se pari vuotta sitten ilmestyi. Hyvin kirjoitettu, tosin etenkin lopussa itsetarkoituksellinen revittely häiritsi. Ymmärtäähän lukija vähemmälläkin mitä, ja paljonko tehdään. Elokuvaversio oli hyvin uskollinen kirjalle, ja mielestäni jopa hiukkasen kirjaa parempi. Pääsyy tässä on mielestäni Ville Virtasen hieno roolityö aviomiehenä, jolla on laaja henkinen elämä, mutta vähäinen ulosanti. Vastaavasti Anu Sinisalo vaimon osassa tuo esille parisuhteen läheisyyden merkityksen juuri fyysisyyden kautta. Loppujen lopuksi kyse on toisen ihmisen kohtaamisesta useammalla tasolla, sekä odotusten ja todellisuuden välisestä ristiriidasta, jota elämässä tulee joskus vastaan.   

Katsojaluvuista (yli 70 000 henkeä parissa viikossa) päätellen aihe on ajankohtainen monessa parisuhteessa. Jokainen miettiköön mitä se merkitsee ja mitä asialle voi tehdä. Jotain hyvin surullista tässä kaikessa keskenkasvuisuudessa on. Summa summarum, kelpo leffa vaikeasta aiheesta. Ja kiitos, mutta ei kiitos lisää; tämäntyyppiset tarinat riittivät nyt vähäksi aikaa.

Ihan parasta lomalukemistoa

Nyt on pakko puhjeta ylisanoihin – Mondon pokkari Barcelonasta teki lomastani paremman! Eikä ollut ensimmäinen kerta, kun kyseinen kirjasarja auttoi löytämään uudesta kaupungista loistavia lounaspaikkoja ja taustoitti nähtävyyksiä hyvin. Arjen selviämisvinkeistä puhumattakaan.

Pokkari pysyi kätevästi mukana koko ajan, sen ravintolasuosituksia -kohtia vilauttamalla hyvä palvelu parani entisestään ja juttu luisti paikallisten kanssa, vaikka en espanjaa osannutkaan. Kirja myös kesti sen, että sen päälle kaatui pieni lasi pastista. 

Kirjan huonona puolena on se, että kuvitus on tylsä ja vaatimaton, mutta sitä vartenhan on oma kamera mukana. Loistava design-hotelli löytyi tosin tällä kertaa Facebookista ystävien suositusten pohjalta (kiitokset vielä kerran Kristiina V. ja Suvi K.!). 

Toistaiseksi olen testannut siis Mondon sarjasta Barcelonan, Berliinin, Brysselin ja Wienin – kaikki toimivat luotettavasti. Jään siis vesi kielellä suunnittelemaan uusia matkakohteita ja seikkailuja. 

Pääosassa syrjäytymisuhan alla oleva nainen

Tämä syksy on ollut hemmottelua elokuvien suhteen. Ensin teatterilevitykseen saatiin Woody Allenin uutuus ”Blue Jasmine”, jossa Cate Blanchett tekee elämänsä roolin naisena, jonka mielenterveys hajoaa pala palalta. Hänen rakentamansa Jasmine osaa elää vain juppielämää hienostorouvana ja mitata asioiden arvoa Louis Vuittonin laukuissa sekä coctail-kutsujen kimalluksessa.

Kun kupla puhkeaa ja Jasminen elämä romahtaa, hän ei kykene näkemään mitään muuta kuin itsensä ja hätänsä, ei edes uuden aidon rakkauden mahdollisuutta ilman valheita. Elokuva on kauniisti kuvattu ja sulavasti ohjattu opetus siitä, mitä tapahtuu, jos elämänsä rakentaa  pelkästään ulkoisten menestyksen merkkien varaan kiiltokuvaksi. Vaikka juoni on ennalta arvattavissa, tarina pitää otteessaan.

Toinen syrjäytymistarina on mustavalkoisena kuvattu kertomus naisesta, joka elää pitkitettyä nuoruutta. ”Frances Ha” haaveilee tanssijanuran aukeamisesta vielä lähes kolmekymppisenä, hengailee kavereiden kanssa eri alivuokralaissuhteissa ja tekee pätkätöitä. Hänellä ei ole huolta huomisesta, koska aikaahan on vaikka miten paljon. Francesin päivät toistuvat edellisten kaltaisina, kunnes ystävien elämänmuutokset alkavat vaikuttaa hänenkin ratkaisuihinsa.

Frances on impulsiivinen, mutta ei kuitenkaan syrjäydy elämän kelkasta, vaikka tekeekin aina välillä myötähäpeää herättäviä irtiottoja, sillä hän kokee kuitenkin kaiken keskellä olevansa itse vastuussa itsestään. Lopulta tästä kyvystä olla ahkera ja hyväksyä mikä työ tahansa aukeaa hänelle uusi mahdollisuus aikuistua ja löytää oma paikkansa. Francesin esittäjä Greta Gerwig on kerännyt roolisuorituksestaan paljon kehuja, eikä suotta. Tämä on yksi lämminhenkisimpiä kasvutarinoita, joita olen nähnyt. Istuu tähän aikakauteen kuin valettu. 

Juttu Finlandia-voittajasta

Sain mahdollisuuden liittyä Talentumin kirja-arviointipaneeliin. Ilokseni  pääsin tänä syksynä arvioimaan Riikka Pelon hienoa kirjaa "Jokapäiväinen elämämme", joka kannattaa hankkia käsiinsä ja lukea. 

Jos haluatte tietää mitä tuossa arviossa oli, etsikää kaverilta, kirjastosta tai kaupasta eilen (13.12.) ilmestynyt FAKTA -lehti, jossa on arviot kaikista Finlandia-ehdokkaana olleista kirjoista johtamisen näkökulmasta. Lehdessä on myös mielenkiintoisia artikkeleita, mm. vuoden johtajan eli Futuricen toimitusjohtajan haastattelu, käännösjuttu Harward Business Reviewsta jne.