Hyvää pääsiäistä teille kaikille hyvät ystävät ja tuttavat!
Pääsiäinen on minulle hiljentymisen aikaa, jolloin elämän suuret kysymykset puhuttelevat. Tänä vuonna se tuntuu siltä vielä tavallista enemmän läheisen ihmisen poismenon takia.
Pääsiäiseen kuuluu passioiden kuuntelu ja Faurén Requiem. Harras kauneus, pyhyys, surukin.
Pääsiäiseen kuuluvat keltaiset tulppaanit, pupujussikortit, suklaamunat ja mämmi kerman kera. Ilo, avautuvat pajunkissat ja lupaus tulevasta valon ajasta.
Tänä vuonna pidän 10 päivän nettipaaston, joka alkaa huomenna. Palataan kevään tunnelmiin toukokuussa. Elämä jatkuu.
perjantai 22. huhtikuuta 2011
tiistai 12. huhtikuuta 2011
Puumanainen otti suvereenisti yleisönsä
Osallistuin sunnuntaina Arja Saionmaan joukkopalvontamenoihin Savoyssa. Tai siltä se ainakin tuntui ja kuulosti. Tosifanit repesivät liitoksistaan heti ensimmäisen kappaleen ensitahdeista, sillä sehän oli tietysti "Elämää juoksuhaudoissa". Seurasi sarja ikivihreitä Ystävän laulusta Kotkan ruusuun, ja mukana sai laulaa. Vielä ennen väliaikaa täysi sali pidätti henkeään, kun Saionmaa tulkitsi vivahteikkaasti läpimurtolaulunsa "Puhu minulle rakkaudesta".
Toisella puoliajalla Saionmaa keskittyi kansainvälisempään tuotantoonsa: lauloi suomeksi kreikkalaisia lauluja ja jokusen jopa espanjaksi ja ranskaksikin. La diiva oli mielestäni juuri näissä parhaimmillaan. Hän tuntui osaksi jopa hieman yllättyvän suosionosoituksista, joista ei ollut tulla loppua. Puumanainen pianisteineen oli kohdannut kotiyleisönsä voitokkaasti.
Olin etukäteen ajatellut, että Saionmaa on varmasti hyvä, mutta jouduin tarkistamaan kantani. Hän oli paljon parempi. Uskokaa tai älkää, lavalla Arja Saionmaa on valovoimainen, fiksu ja hauska. Ja hän esiintyy ja laulaa todella hyvin. Tarkastin kotiinpalattuani levyhyllyni. Kyllä sieltä se best of -levy löytyy, mutta mistähän saisi niitä harvinaisempia muilla kielillä tehtyjä levytyksiä hankituksi?
Toisella puoliajalla Saionmaa keskittyi kansainvälisempään tuotantoonsa: lauloi suomeksi kreikkalaisia lauluja ja jokusen jopa espanjaksi ja ranskaksikin. La diiva oli mielestäni juuri näissä parhaimmillaan. Hän tuntui osaksi jopa hieman yllättyvän suosionosoituksista, joista ei ollut tulla loppua. Puumanainen pianisteineen oli kohdannut kotiyleisönsä voitokkaasti.
Olin etukäteen ajatellut, että Saionmaa on varmasti hyvä, mutta jouduin tarkistamaan kantani. Hän oli paljon parempi. Uskokaa tai älkää, lavalla Arja Saionmaa on valovoimainen, fiksu ja hauska. Ja hän esiintyy ja laulaa todella hyvin. Tarkastin kotiinpalattuani levyhyllyni. Kyllä sieltä se best of -levy löytyy, mutta mistähän saisi niitä harvinaisempia muilla kielillä tehtyjä levytyksiä hankituksi?
torstai 7. huhtikuuta 2011
Siskosten hurja elämä lööpistä lööppiin
Sain juuri päätökseen tiiliskiven kokoisen kirjan, joka kertoi 6 sisaren ja heidän veljensä uskomattomasta elämästä. Kyseessä ei siis ole Tukiaisten sisarusparven kohellukset, vaan eri tavoin ansioituneet Mitfordin tytöt, jotka olivat brittiläisissä seurapiireissä vuosikymmenten skandaalinkäryinen keskustelunaihe. Kaksi tytöistä ystävystyi Hitlerin kanssa ennen II maailmansotaa, yhdestä tuli tulenpalava kommunisti, yhdestä suosittu kirjailija jne.
Olen toisinaan pohtinut, miten samoista geeneistä voi saada aikaan hyvin erilaisia luonteita ja elämänkulkuja. Se, mikä katkeroittaa toisen sisaruksen elämän, on toiselle maailman tärkein asia ja päinvastoin. Kun ihmiset itsenäistyvät ja ottavat etäisyyttä lapsuudenkotiinsa, paluuta ei ole. Mitfordin perhe oli lämmin ja rakastava, mutta traagiset tapahtumakulut, sodat, vastakkaiset poliittiset näkemykset, provosoivat lausunnot lehdistölle, avioerot ja erilaiset rakkaussuhteet olivat liikaa. Lopulta päädyttiin moderniin tilanteeseen, jossa vain osa sukulaisista saattoi olla keskenään samoilla kutsuilla yhtä aikaa.
Mary S. Lovell on koonnut Mitfordin sisarusten tarinan 1900-luvun alusta 2000-luvun alkuun. Paikoin kirja etenee hitaasti, ja ajoittain ei kaikissa kartanoissa, nimiviittauksissa ja muissa vastaavissa tahdo pysyä perässä. Tyyli on neutraali, kirja ei asetu kenenkään sisaren puolelle, vaan kuvaa miten erilaiset valinnat johtavat erilaisiin kohtaloihin. Sisarista on kirjoitettu paljon, he ovat itsekin kirjoittaneet elämäkertojaan ja lukuisia artikkeleja, mutta tuoreimmat niistä taitavat olla jo 30-40 vuosikymmenen takaa.
Kirja oli omiaan kumppaniksi risteilylle, jossa ei tarvinnut muuta kuin syödä ja nukkua. Se vei aikakauteen, jota ei enää ole ja antoi kurkistaan yläluokan elämäntyyliin, joka ei aina suinkaan ollut niin ylellistä kuin voisi kuvitella.
Erityisesti pidin siitä, että kirja kuvasi asiat aikakautensa moraalikäsityksiin peilaten. Esimerkiksi yläluokan tytöt eivät saaneet käydä koulua, vaan heille järjestettiin miten sattuu yksityisopetusta. Kirja myös auttaa ymmärtämään maailmanpolitiikkaa brittien näkökulmasta silloin, kun II maailmasota vielä häämötti kaukana. Ja miksi tukan leikkaaminen polkaksi 20-vuotiaana ilman vanhempien suostumusta oli seurapiiriskandaali ja lööppikamaa.
Jos sinulla on ylimääräistä aikaa paljon ja pidät historiallisista kirjoista tartu Schilldsin kustantamaan "Mitfordin tytöt sodassa ja rakkaudessa" –kirjaan. Jos olet kiireinen ja haluat hotkaista dekkarin tai nauttia kaunokirjallisesta tunnelmasta ja tarinankehittelystä, jätä väliin.
Olen toisinaan pohtinut, miten samoista geeneistä voi saada aikaan hyvin erilaisia luonteita ja elämänkulkuja. Se, mikä katkeroittaa toisen sisaruksen elämän, on toiselle maailman tärkein asia ja päinvastoin. Kun ihmiset itsenäistyvät ja ottavat etäisyyttä lapsuudenkotiinsa, paluuta ei ole. Mitfordin perhe oli lämmin ja rakastava, mutta traagiset tapahtumakulut, sodat, vastakkaiset poliittiset näkemykset, provosoivat lausunnot lehdistölle, avioerot ja erilaiset rakkaussuhteet olivat liikaa. Lopulta päädyttiin moderniin tilanteeseen, jossa vain osa sukulaisista saattoi olla keskenään samoilla kutsuilla yhtä aikaa.
Mary S. Lovell on koonnut Mitfordin sisarusten tarinan 1900-luvun alusta 2000-luvun alkuun. Paikoin kirja etenee hitaasti, ja ajoittain ei kaikissa kartanoissa, nimiviittauksissa ja muissa vastaavissa tahdo pysyä perässä. Tyyli on neutraali, kirja ei asetu kenenkään sisaren puolelle, vaan kuvaa miten erilaiset valinnat johtavat erilaisiin kohtaloihin. Sisarista on kirjoitettu paljon, he ovat itsekin kirjoittaneet elämäkertojaan ja lukuisia artikkeleja, mutta tuoreimmat niistä taitavat olla jo 30-40 vuosikymmenen takaa.
Kirja oli omiaan kumppaniksi risteilylle, jossa ei tarvinnut muuta kuin syödä ja nukkua. Se vei aikakauteen, jota ei enää ole ja antoi kurkistaan yläluokan elämäntyyliin, joka ei aina suinkaan ollut niin ylellistä kuin voisi kuvitella.
Erityisesti pidin siitä, että kirja kuvasi asiat aikakautensa moraalikäsityksiin peilaten. Esimerkiksi yläluokan tytöt eivät saaneet käydä koulua, vaan heille järjestettiin miten sattuu yksityisopetusta. Kirja myös auttaa ymmärtämään maailmanpolitiikkaa brittien näkökulmasta silloin, kun II maailmasota vielä häämötti kaukana. Ja miksi tukan leikkaaminen polkaksi 20-vuotiaana ilman vanhempien suostumusta oli seurapiiriskandaali ja lööppikamaa.
Jos sinulla on ylimääräistä aikaa paljon ja pidät historiallisista kirjoista tartu Schilldsin kustantamaan "Mitfordin tytöt sodassa ja rakkaudessa" –kirjaan. Jos olet kiireinen ja haluat hotkaista dekkarin tai nauttia kaunokirjallisesta tunnelmasta ja tarinankehittelystä, jätä väliin.
torstai 24. maaliskuuta 2011
Lokikirjasta tulee mökkifiilis
Viime viikot ovat olleet työntäytteisiä, joten aikaa tarttua kunnon kirjallisuuteen on ollut niukasti. lltasin uneen ovat saatelleet pätkät Pirkko Saision uutuutta eli Lokikirjaa. No, uutuus on vähän niin ja näin. Opus on toisinto Saision aikoinaan pitämästä veneilypäiväkirjasta. Tekstit ja kuvitus muodostavat tiiviin liiton. Lokikirjan luku- ja katselukokemusta hitusen toppuuttelee olo, joka siitä tulee. On vähän kuin kävisi toisen päiväkirjalla. Luvan kanssa tosin, mutta silti.
Tarinat ovat erilaisia sattumuksia ja kommentteja siitä, miten erilaisista vastoinkäymisistä on selvitty yhteistyössä toisten veneilijöiden kanssa, miten on vietetetty kauniita hetkiä ja synnytetty muistoja. Lokikirja palauttaa mieleen lapsuuteni mökkikirjat, joita aina lomaillessa ahkerasti täyteltiin. Milloin oli hiihdetty jokunen kilometri, milloin rakennettu lumilyhtyjä, milloin poimittu ahkerasti marjavasuja täyteen. Nostalgista ja hivenen haikeaa. Nykyisin ne samat stoorit kirjautuvat katoaviksi biteiksi tällaisiin blogeihin ja tilapäivityksiksi naamakirjaan, joille harvoin edes itse palaa kun tarpeeksi aikaa kuluu.
Lokikirja tuoksuu mereltä ja kesältä. Se virittää lupauksen luonnon heräämisen aikakaudesta juuri nyt, kun kevätaurinko kuumottaa selkään ja kaikki kesäinen on taas vielä edessä. Jään hetkeksi kiinni tuohon mukavaan odotuksen tunteeseen. Katson kun hanget alkavat sulaa ja jäät lähtevät. Kuuntelen lintujen alkavaa sirkutusta. Vedän henkeä maailman katastrofeista. Ollaan kaikki tuokio pieniä ihmisiä keskellä ikuisuutta, ollaan ihan hetki rauhassa.
Tarinat ovat erilaisia sattumuksia ja kommentteja siitä, miten erilaisista vastoinkäymisistä on selvitty yhteistyössä toisten veneilijöiden kanssa, miten on vietetetty kauniita hetkiä ja synnytetty muistoja. Lokikirja palauttaa mieleen lapsuuteni mökkikirjat, joita aina lomaillessa ahkerasti täyteltiin. Milloin oli hiihdetty jokunen kilometri, milloin rakennettu lumilyhtyjä, milloin poimittu ahkerasti marjavasuja täyteen. Nostalgista ja hivenen haikeaa. Nykyisin ne samat stoorit kirjautuvat katoaviksi biteiksi tällaisiin blogeihin ja tilapäivityksiksi naamakirjaan, joille harvoin edes itse palaa kun tarpeeksi aikaa kuluu.
Lokikirja tuoksuu mereltä ja kesältä. Se virittää lupauksen luonnon heräämisen aikakaudesta juuri nyt, kun kevätaurinko kuumottaa selkään ja kaikki kesäinen on taas vielä edessä. Jään hetkeksi kiinni tuohon mukavaan odotuksen tunteeseen. Katson kun hanget alkavat sulaa ja jäät lähtevät. Kuuntelen lintujen alkavaa sirkutusta. Vedän henkeä maailman katastrofeista. Ollaan kaikki tuokio pieniä ihmisiä keskellä ikuisuutta, ollaan ihan hetki rauhassa.
sunnuntai 13. maaliskuuta 2011
Täällä Pohjantähden alla herättää keskustelua - hienoa!
Luin parikymppisenä Väinö Linnan "Täällä Pohjantähden alla" -kirjasarjan, jossa seurataan Koskelan suvun ja Pentinkulman ihmisten kohtaloita. Kirja teki lähtemättömän vaikutuksen, teksti imi mukaansa ja sai pohtimaan yhteistä historiaamme eri näkökulmista. Miten ihmiset puursivat päivästä toiseen, selvisivät karuista olosuhteista ja kohtaloista ja osasivat niiden välissä tarttua hetkiin, rakastaa ja luottaa parempaan tulevaisuuteen.
Mika Myllyaho ja Saana Lavaste ovat tehneet Linnan kirjasta kansallisteatteriin oman versionsa "Pohjantähti 2011" . Teatteriesityksenä siinä on hyvät kohtansa ja turhat huutokohkaukset, jotka olisivat tulleet vähäisemmälläkin käytöllä selviksi. Herkullisin osa mielestäni olivat kahden ohjaajan keskinäiset vuoropuhelut, jotka toivat hyvin esiin useimpiin vuoropuheluihin liittyvät asenteet. Esityksen erityinen ansio on Linnan ajatusten siirtäminen kunnioituksella tähän aikaan. Jussi Koskela irtaantuu tarinastaan seuraamaan tämän päivän menoa – eikä ymmärrä sitä. Ja lopulta tämän päivän ihminen päätyy kaipaamaan vanhanaikaisen Jussin edustamaa ideaalia siitä, että on olemassa jotain pysyvää, kunnioitettavaa, joka aina seuraa turvana vierellä.
Esitys on kirjaan nähden itsenäinen teos, se kertoo useita tarinoita ja herättelee yhteiskunnallista keskustelua: Voisivatko tapahtumat toistua meidän ajassamme? Ja jos voisivat, minkälaisia ne nyt olisivat? Olisiko tämän päivän ymmärryksen valossa mahdollista ratkaista konfliktitilanteet toisin?
Vastausten aika tulee esiripun laskeuduttua. Tämäntyyppinen esitys sopii hyvin vaalivuoteen, kun miettii omia ja muiden arvoja. Toiminko todella omien arvojeni mukaisesti ja miten vastaan teoistani, olivatpa valintani minkälaisia tahansa.
Kysyin tänä viikonloppuna ystäviltäni, minkälaisia tunteita kirja heissä herätti. Useimmat olivat jo nuorena lukeneet sen, ja tarinan pariin oli palattu uudelleen ainakin teatterissa ja elokuvissa. Tulkinnat olivat samansuuntaisia: "mahtava lukuelämys, tärkeä ja henkilökohtainen kirja, hahmoihin on helppo kiintyä ja toisia inhota, hieno läpileikkaus Suomen lähihistoriaan, vaikutti ajatuksiini". Ei liene liioiteltua väittää, että kirjalla on tärkeä paikka osana kansallista identiteettiämme. Edelleen.
Toivottavasti mahdollisimman moni tarttuu Linnan kirjaan, jos ei ole sitä vielä lukenut. Esityskin kannattaa käydä katsomassa. Sillä juuremme vaikuttavat siihen, miten ymmärrämme itseämme ja muita. Ja tuon ymmärryksen perusteella teemme päätöksemme. Päätän tällä kertaa poliittiseen kehoitukseen: Äänestä tulevissa eduskuntavaaleissa. Mieti arvojasi, valitse ehdokkaasi ja osallistu. Me voimme vaikuttaa omalla toiminnallamme siihen, millaisessa yhteiskunnassa elämme nyt ja tulevaisuudessa.
Mika Myllyaho ja Saana Lavaste ovat tehneet Linnan kirjasta kansallisteatteriin oman versionsa "Pohjantähti 2011" . Teatteriesityksenä siinä on hyvät kohtansa ja turhat huutokohkaukset, jotka olisivat tulleet vähäisemmälläkin käytöllä selviksi. Herkullisin osa mielestäni olivat kahden ohjaajan keskinäiset vuoropuhelut, jotka toivat hyvin esiin useimpiin vuoropuheluihin liittyvät asenteet. Esityksen erityinen ansio on Linnan ajatusten siirtäminen kunnioituksella tähän aikaan. Jussi Koskela irtaantuu tarinastaan seuraamaan tämän päivän menoa – eikä ymmärrä sitä. Ja lopulta tämän päivän ihminen päätyy kaipaamaan vanhanaikaisen Jussin edustamaa ideaalia siitä, että on olemassa jotain pysyvää, kunnioitettavaa, joka aina seuraa turvana vierellä.
Esitys on kirjaan nähden itsenäinen teos, se kertoo useita tarinoita ja herättelee yhteiskunnallista keskustelua: Voisivatko tapahtumat toistua meidän ajassamme? Ja jos voisivat, minkälaisia ne nyt olisivat? Olisiko tämän päivän ymmärryksen valossa mahdollista ratkaista konfliktitilanteet toisin?
Vastausten aika tulee esiripun laskeuduttua. Tämäntyyppinen esitys sopii hyvin vaalivuoteen, kun miettii omia ja muiden arvoja. Toiminko todella omien arvojeni mukaisesti ja miten vastaan teoistani, olivatpa valintani minkälaisia tahansa.
Kysyin tänä viikonloppuna ystäviltäni, minkälaisia tunteita kirja heissä herätti. Useimmat olivat jo nuorena lukeneet sen, ja tarinan pariin oli palattu uudelleen ainakin teatterissa ja elokuvissa. Tulkinnat olivat samansuuntaisia: "mahtava lukuelämys, tärkeä ja henkilökohtainen kirja, hahmoihin on helppo kiintyä ja toisia inhota, hieno läpileikkaus Suomen lähihistoriaan, vaikutti ajatuksiini". Ei liene liioiteltua väittää, että kirjalla on tärkeä paikka osana kansallista identiteettiämme. Edelleen.
Toivottavasti mahdollisimman moni tarttuu Linnan kirjaan, jos ei ole sitä vielä lukenut. Esityskin kannattaa käydä katsomassa. Sillä juuremme vaikuttavat siihen, miten ymmärrämme itseämme ja muita. Ja tuon ymmärryksen perusteella teemme päätöksemme. Päätän tällä kertaa poliittiseen kehoitukseen: Äänestä tulevissa eduskuntavaaleissa. Mieti arvojasi, valitse ehdokkaasi ja osallistu. Me voimme vaikuttaa omalla toiminnallamme siihen, millaisessa yhteiskunnassa elämme nyt ja tulevaisuudessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
