Vuoden vaihteen tunnelmissa, ota irti mitä saat!

Hyvä ystävä. Tätä vuoden viimeistä blogia voit hyödyntää monella tavalla, mm.:

1) lue ja kommentoi

2) hyödynnä viime hetken joululahja-ostosten teossa

3) joulun jälkeen, jos sait vastaavia opuksia, voit napata "valmiit" mielipiteet käyttöösi.

Blogi perustuu loppusyksyn omakohtaisiin kokemuksiini.

OSA I 

Riikka Ala-Harja ei revitellyt sukulaisten kokemuksilla "Maihinnousussa". Hän teki sen, minkä moni muukin taitelija, repi omat erokokemuksensa taustamateriaaliksi ja kirjoitti sitten vetävän, fiktiivisen tarinan pettämisestä, avioerosta ja lapsen sairauden aiheuttamasta kriisistä koko perheelle. Kuvaukseen linkittyi toisen maailmansodan kohtalonhetket Normandiassa, jotka vertautuivat naisen kykyyn selvitä omilleen ja aloittaa uusi elämä. Kokonaisuudessa suhteellisen kevyt, mutta erittäin vetävä romaani. Sopii joululahjaksi suklaarasian kanssa. 

OSA II 

Tartuin ensimmäisen kerran Sofi Oksasen kirjoittamaan romaaniin, joka yllätti rakenteellaan, joka avautui kerros kerrokselta. Kyseessä oli tietysti paljon esillä ollut Kun kyyhkyset katosivat"."Kokemus oli jännittävä, mutta juonessa pystyi pysymään hyvin perillä selkeiden vihjeiden avulla. Tarina eteni paikoin kuin trilleri, paikoin kuin saippuasarja, jonka tästä saisi helposti filmatisoitua. Olin myönteisesti yllättynyt. Kirjan heikkoutena oli etenkin päähenkilön yksiulotteisuus, hänen motiiveihinsa ja luonnekuvaansa ei pureuduttu tarpeeksi syvälle, omien kokemuksieni perusteella päähenkilöiden kaltaisten kaksoiselämien synty vaatii enemmän jatkuvaa, sisäistä tavoitteiden ristiriitaa yms. 

Kirjaa tuskin kannattaa lukea Viron lähihistorian kuvauksena, silloin kuulemma alkavat jotkut väärät yksityiskohdat ärsyttää tiedostavaa lukijaa. Itse pidin sitä valtapelin ja juonittelun tarkkanäköisenä kuvauksena, jossa päähenkilöiden keskinäisellä vuorovaikutuksella oli keskinen osuus.

OSA III 

Kaikille viestintätehtävissä, poliittisissa viroissa ja eläkeyhtiöissä toimiville suosittelen pakolliseksi oppimääräksi vierailua Ryhmäteatteriin. Sinnekin tietääkseni saa lahjakortteja. Helsinginkadun näyttämöllä pyörii Susanna Kuparisen kollektiivin aikaansaannos "Eduskunta II", joka yhdistää entistä huikeammin teatterin ja tutkivan journalismin. Niin tekijöiden ja kohteiden moraalista voi olla useampaa mieltä, mutta tämä energialataus kannattaa kokea itse. Jälkeenpäin toivoo, että kyse olisi todellakin enemmän fiktiosta kuin faktasta. 

Näiden ajatusten myötä toivotan teille kaikille hyvää ja rauhallista joulunaikaa. Uusia heijastuksia ja tähtihetkiä on luvassa vuonna 2013 noin kuukauden välein. 

Olen koukussa näytelmäkirjailijaan

Tiedättekö sen tunteen, kun joku suosikkinne julkaisee uuden levyn tai kirjan ja siihen on aivan pakko päästä käsiksi mahdollisimman pian? Itselleni on käynyt aivan samoin Juha Jokelan kohdalla. Ensin hän sai minut katsomaan televiosta kahteen kertaan Mobile Horror'in, sitten menemään rajan taakse kauas Espoon kaupunginteatteriin (okei, taksilla varmuuden vuoksi) läkähtymään Esitystaloudesta. Nyt hän tuuletti mieltäni Patriarkalla Kansallisteatterissa. Lippuja lienee vielä saatavilla, joten suosittelen parin minuutin taukoa ja soittoa lipunmyyntiin nyt heti =).

Patriarkka on taattua Jokelaa: dramaturgian tempo on nopea, kohtaukset limittyvät toisiinsa ja tapahtumia käydään useassa aikatasossa ja useampia kerrallaan yhtä aikaa. Valot ja musiikki kuljettavat juonta mukanaan ja tekevät yhdessä loistavan dialogin kanssa esityksestä nautittavan.

Näytelmän tarinassa perheen patriarkka palaa vaimonsa kanssa Suomeen usean vuoden poissaolon jälkeen. Maailma ja perhe ovat muuttuneet; jokaiselle syntyy tarve kohdata sekä oma itsensä että läheisensä uudella tavalla.

Esitys pistää vastakkain sukupolvet ja sukupuolet, mutta jättää kuitenkin yksilöt pohtimaan omaa totuuttaan: mistä kaikesta olen vastuussa itselleni, mistä rakkaimmilleni, mistä koko maapallon tulevaisuudelle? Kuten arvata saattaa yhtä oikeaa vastausta ei liene olemassa. Jokainen tekee omat valintansa, sen mitä tekee ja mitä jättää tekemättä. Ja sitten nuo valinnat satuttavat ja vaikuttavat aina jonkun läheisenkin elämään.

Ihmisluonteen samankaltaisuus pysäyttää, jokainen sukupolvi on halunnut ja haluaa vieläkin muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi elää. Käsityksemme paremmasta ja keinosta saavuttaa edistys vaihtelevat. Pelkoja on kaikilla, mutta kohtaammeko ne vihan vai rakkauden kautta? Mahdollisuus onneen on kuitenkin olemassa, jos uskaltaa avautua toiselle rehellisesti ja halua yhteiseen elämään löytyy molemmilta.

ps. Kirsti Wallasvaara oli näyttämöllä erityisen hyvä

Ahneen on helppo hymyillä

Tänä syksynä tein taas ahneen ihmisen valintoja eli valitsin laidasta laitaan elämyksiä. Eva Dahlgrenin 23 sånger -konsertti muutti lokakuun alussa Finlandia-talon tiheätunnelmaiseksi rock-luolaksi, jossa sai kuulla myös teknobiitti-versioita hänen kappaleistaan. Mutta teille ystäväni, haluan etenkin jakaa elämykseni tanssin riemusta, sillä olen nähnyt taas todellisia tähtiä työnsä äärellä.

Perinteisen baletin juhlaa on Kansallisbalettimme versio Le Corsairesta eli tuttavallisemmin Merirosvosta. Ei, Jack Sparrow ei ole noussut lavalle Karibian merirosvojen kanssa, vaan kyseessä on jotain paljon klassisempaa kauneutta sekä mies- että naiskatsojia varten. Baletti on ilmaisun juhlaa, kauniita sooloja ja näyttäviä joukkokohtauksia, tästä taisi tulla itselleni vastaava suosikki kuin monasti näkemäni Bajadeerikin. Yhtäläisyyksiä löytyy: eksotiikkaa, rakkautta, väriä, loistoa, seikkailua jne. Tosin Le Corsairessa juoni on niin paljon monimutkaisempi, että suosittelen käsiohjelmaan tutustumista.  Kolmeen näytökseen sisältyy nimittäin useampi rakkaustarina, menestystä tavoittelevia kauppiata, sekä tietysti onnen ja vapauden janoa. Kerrassaan fantastinen esitys tuomaan energiaa pimeän syksyn keskelle.

Modernin tanssin riemuvoitosta voi puhua, kun aiheeksi tulee Minna Tervamäen, Kaari Martinin ja Kare Länsivuoren 2. yhteisilta. Illan aikana nähdään ensimmäiseksi Tervamäen sooloteos, jossa naiseus tulee moniselitteisesti esille kohtuna, häkkinä, kuorena ja muuntuvana elämänä - uskomattominta on teoksen sisältämä lämmin humoristisuus!  Toinen teos on Martinen soolo "Korppi ja kello", jossa hän todella ottaa narsistisen hahmon ja omaa vaikuttavat linnun liikkeet. Olen hetkessä eri tunnelmissa, dramaattisten valojen tukiessa hahmon kehittymistä. Illan huipentaa Tervamäen ja Länsivuoren "Koti", jossa käydään läpi parisuhteen kaari alusta loppuun. Pienin liikkein he piirtävät kaaren ihmiselämän kriisitilanteiden vaikutuksesta miehen ja naisen keskinäiseen dynamiikkaan. Tarina ei ole uusi, mutta ilmaisuna silti raikas. Hienot esitykset samassa paketissa, energian lisäksi nämä teokset saavat liikkeelle paljon ajatusprosesseja. Eikös yksi niistä taiteen tehtävistä ollutkin herättää hyviä kysymyksiä? Tämä siinä ainakin onnistuu.

Aikuinen katsoo elokuvan ja purnaa

Tehdään heti selväksi, tällä jutulla ei ole mitään tekemistä aikuisviihteen kanssa. Sen sijaan sillä on paljonkin tekemistä aikuisten viihtymisen ja elokuvien kanssa. Lisäksi varoituksen sana, tämä blogiteksti on kirjoitettu kärjistäen ns. sormi opettavaisesti pystyssä.

Elokuvateattereiden tarjonta Helsingissä on tällä hetkellä aika kahtiajakoinen. Toisaalta on paljon piirrettyjä, seikkailu- ja toimintaviihderainoja, jotka lienevät tehtyjä nuorten makuun. Sitten on ne varttuneempien ikäluokkien pätkät, joissa paneudutaan henkiseen kasvuun vaikeuksien kautta tai muuten vaan tiedostetaan maailmaa (ja sen kurjuuden kauneutta). Näissä jälkimmäisissä on yleensä sisäänkirjoitettuna länsimaista kasvatusmentaliteettia, kehitysmaiden korruptiota ja yleistä köyhyyttä. Katmandu - taivaan peili on hyvä esimerkki tästä. Katsoja saa rahallensa vastineeksi kauniita maisemia, todelliseen elämään pohjautuvaksi ilmoitetun tarinan naisen halusta auttaa slummin lapsia, ja mukana on tietty pientä romanssiakin.

Katmandu -elokuva on siistiä jälkeä, josta jää kuitenkin ristiriitainen olo. Mistä näitä naisia oikein tulee ja mitä heidän aivokopassaan liikkuu? Hyvä, että asialla oli eurooppalainen filmiryhmä. Hyvä, että eettisiä asioita nostetaan esille. Harmi, että päähenkilö vaikuttaa olevan täydellisen naiivi kulttuurikysymyksissä. Harmi, ettei teemoista päästä eteenpäin syvemmälle laajempaan muutokseen. Ehkei vielä päästä todellisuudessakaan. Tarinan opetus? Kulttuuriseen muutokseen tarvittaisiin yhteisöllinen lähestymistapa yksilöiden sijaan?! Tämä siis sekä hyväosaisen että slummissa asuvankin väen kohdalla, jotka viettävät elämänsä rinnakkain oli kastijärjestelmä olemassa virallisesti tai ei. Mihinkä tahansa muutokseen pitäisi saada ensimmäisenä mukaan siis ns. vanhat naiset eli isoäitien ja äitien ikäluokat, jotta asenteet ja rakenteet uusiutuisivat. Silloin lapsella joka oppii suvaitsevuutta ja  lukutaitoa olisi ehkä todellinen mahdollisuus saada luettavaa ja kasvaa kykyjensä mittoihin. Sitä ennen on vain lukutaito ja mitä sillä tekee, jos ei ole ruokaa, valoa, kirjoja ja muunlaista työtä saatavilla? Lukutaito kun ei pysy yllä ilman valoa, kirjoja ja aikaa lukea.

Bravo tapaus Mattila

Kiitos Kansallisooppera, kiitos Mikko Franck, Kiitos Karita Mattila. Läkähdyin ja pakahduin Leos Janeckin luomassa oopperassa Tapaus Makropulos. Odotin illalta hyvää oopperaa, sain ikimuistoisen elämyksen. Toivoin, että Karita Mattila laulaa hienosti - hän lauloi uskomattoman upeasti. Osasin odottaa, että tapaus Mattila olisi näyttävä diiva, sen sijaan hän säteili karismaansa Emilia Martyna kolmannelle parvelle asti yhtä luonnollisesti kuin hengittäisi raikasta ilmaa.

Oopperan juoni sisälsti kaikki klassiset teemat: petoksia, rakkautta, intohimoa ja kuolemaa.  Erikoista oli päähenkilön yli 300 vuoden ikä, ikuisen elämän reseptin metsästys ja perintökiistat, joita setvittiin. Esitys oli moderni ja tyylikäs, eikä sortunut teennäisyyteen (te, jotka olette nähneet La Bohemen televisioinnin Salzburgin oopperajuhlilta ja Anna Nebtrenkon pariisilaisena pissiksenä, tiedätte varmasti myötähäpeän tunteen hienosta laulusta huolimatta).

Toteutus Tapaus Makropuloksessa oli siis virkistävä, tarina eteni dekkarimaisesti kohtauksesta toiseen ja lopussa olimme filosofisen ja puhdistavan totuuden hetken äärellä; elämän rajallisuus on sittenkin ihanaa.

Olen täysin vaikuttunut ja onnellinen. Voisinpa katsoa, paremmin sanottuna kokea, tämän uudelleen ja uudelleen. Ilmeisesti peruutuspaikkoja kannattaa kysyä, sillä muutamia vapaita istuimia oli havaittavissa. Kaikkien on mahdollista katsoa parhaita katkelmia verkosta oopperan sivuilta.

Kesätauolla

Tänä kesänä lepään ja luen kirjoja.

Tänä kesänä paneudun väitöstutkimukseen.

Tänä kesänä hoidan puutarhaa ja ulkoinen.

Jostain on pakko tinkiä. Tänä kesänä en kirjoita blogitekstejä viikottain. Palataan asiaan sadonkorjuun jälkeen kun kulttuuritarjonta alkaa. Luvassa Leonard Cohenin konserttia, Tapaus Makropoulosta ja varmaan muutama mielipide niistä luetuista kirjoistakin.

Hyvää kesää & lomaa!

Ruskean kastikkeen ja Miniän tasapeli

Tuomas Kyröltä on pukannut kaksi uutta kirjaa tänä keväänä: Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike sekä Kirjan ja ruusun -päivän erikoisuus, Miniä. Molemmat pursuvat elämän lempeää rosoisuutta, josta selvitään yrittämällä päivästä toiseen, joskus onnistuen paremmin, joskus taas huonommin. 

Miniä oli mielenkiintoinen siksi, että se käänsi huomion painopisteen ja kertojanääneen tuon vanhan mielensäpahoittaja-jäärän pojan vaimoon, nykynaiseen jolla on tahtoa, tavoitteita ja sydäntäkin. Kyrön ote toimii tässäkin.

Ruskea kastike on puolestaan onnistunut jatko-osa ensimmäiselle Mielensäpahoittaja-kirjalle. Hauskuutta lisää kirjan nostalginen kuvitusosuus jäärän kulinaristista auktoriteeteistä. Itse hämmästyin sitä, että lisäksi kirja nostatti himon perunoihin. Muusia, keitettyjä, keitossa, rosamunda, puikula, Sysi-Suomen lajikkeet hmm… Vielä ei olla lähelläkään jälkilämmittelyn makua tässä keitossarjassa.  Pikemminkin ruokahalu kasvaa lukiessa. Hyviä, taattuja lukuhetkiä ja kyytipoikana hapuilevaa sukupolvien välistä ymmärrystä! 

60 vuotta lasissa ja vauhti vaan kiihtyy!?!

Älkää kysykö miksi, mutta olen lukenut tänä keväänä kaksi mainiota kirjaa yli 60-vuotiaan naisen sielunelämästä. Molemmat niistä antavat toivoa siitä, että parempaa kohti tässä ollaan menossa. Siispä hyvät siskot ja veljet, tulevaisuutemme on turvattu. Nykyään vanheneminen voi olla täynnä rohkeita ratkaisuja, vauhtia ja jopa porvariston hillittyä anarkiaa. Mitä se siis onkaan 10 tai 20 vuoden kuluttua?

Jos kiinnostutte paneutumaan aiheeseen, voin suositella kahta riemukasta esitystä, joista toinen on täysin elämänkerrallinen ja toinen fiktiivinen esitys. Teoksessaan ”Matkalla puoleen hintaan” Merete Mazzarella ruotii ihmistä eläkkeelle jäämisen partaalla ja vähän sen jälkeen. Hän höystää humoristisen suomenruotsalaisen analyysinsä vanhenemisesta monilla tieteellisillä tutkimustuloksilla.  Pohdinta uppoaa kaikille, jotka aikovat elämässään ikääntyä ja joille työ on ollut keskeinen sisältö elämässä.

Toinen kirja aiheesta on Taina Haahdin kirjoittama ”Kaikki, mitä tiedän huomisesta”. Se on romaani, jossa on lopulta jopa lähes dekkarimaista jännitystä. Sen tarinassa naisen elämä romahtaa, kun aviomies lähtee yli 30 vuoden liiton jälkeen ja luvassa on taloudellista ja sosiaalista turvattomuutta – elämältä putoaa siis pohja. Onneksi rouva ryhtyy toimimaan, löytää uusia puolia itsestään, nappaa nuoren rakastajan ja paljon muuta.

Molemmista kirjoista tulee voimaantunut olo ja hyvä mieli. Ja tarinat soveltuvat oikein hyvin myös miesten luettaviksi. Kaikki siis täysillä eteenpäin! 

Kristina on kaiken vaivan arvoinen

Inhoatko lippujen ostoa kuukausia etukäteen? Pakkoruotsia? Epäjärjestyksessä liikkuvia ankkalammikon edustajia? Unohda vaivasi, sillä nyt epämukavuuskynnyksen ylittäminen palkitaan ruhtinaallisesti: Svenska teaternin ”Kristina från Djuvemåla” on täysosuma!

Kristina on elämyksellinen spektaakkeli, jossa katsojia hemmotellaan hienolla draamalla ja upealla laululla. Kouluruotsilla pysyy juonessa kiinni, tekstityslaitteita on myös saatavilla. Tarina on vahva kertomus, kuinka köyhää kansaa lähti ruotsista siirtolaisiksi Amerikkaan 1800-luvulla. Se tuo iholle tunteen, kuinka kovaa kaiken jättäminen taakseen on silloinkin, kun vastaanottajamaa suhtautuu ystävällisesti maahanmuuttajiin.  

Jännitin etukäteen, olisiko Kristinan hahmo uhri tai uhrautuja, mutta hän paljastui onneksi syvästi rakastavaksi naiseksi, jolla oli oma tahto.  Keskenmenoja ja lapsia kertyi, elämässä oli toivoa, kun ihana aviomies seisoi rinnalla. Usko korkeampaan toi turvan ja riuska työ leivän pöytään. Kristinusko korostuu tarinassa voimakkaasti, mutta ei häiritsevässä määrin.

Kaikki laulajat eli päätähdet onnistuvat erinomaisesti. Olen vaikuttunut, että meillä on näin lahjakkaita ihmisiä. Ainoan pienen miinuksen koko esityksessä voi antaa sille mainoskuvissakin kammottavalta näyttäneelle Maria Ylipään peruukille. Mutta Maria itse tekee huikean roolityön – uskomaton voima ja ääni!

Lippuja vuoden 2013 esityksiinkin myydään jo. 

Mikä siinä on, kun ei suksi eikä juttu luista?

Kansallisteatterin Kansanhiihto-näytelmä oli vastatuulessa jo ennen ensi-iltaa: aiheena ”suomalaisen hiihtäjäsankarin nousu ja tuho” herätti epäilyksen kuolleen ihmisen muistolla ratsastamisesta.   Itse menin katsomaan näytelmää siitä, miten suomalaista sankaruuden myyttiä rakennetaan ja riisutaan. Olisi pitänyt lukea tuoreimmat mainoslauseet. Ne olivat nimittäin vaihtuneet ajan kuluessa.

Näin esityksen, jossa ”sankari” kipuili menetetyn maineen seurauksia, mutta tapahtumat eivät johtaneet syvempään analyysiin edes urheilusta, saati sitten suomalaisesta sankaruudesta. Dramaturgiset palaset, visuaaliset tehokeinot, repliikkien tyylilajit eivät kohdanneet toisiaan. Kovasti oli yritystä, mutta ote lipsui yhä. Parasta oli Jukka Puotilan esittämä kahden ilmeen 90-vuotias fiktiivinen Esko Aho -hahmo. Mutta se ei riitä kantamaan koko illan näytelmää.

Esitys sai kuitenkin minut miettimään teatterilaisten omaa arjen sankaruutta. On raskasta vetää kymmenien esitysten sarja lävitse. Vielä raskaampaa se on, jos kritiikki teilaa, katsomoissa on tilaa ja väliajalla väki vähenee. Lavalle nouseminen vaatii paljon ammattiylpeyttä ja vahvaa luonnetta. Aplodit siis henkilökunnalle, jotka jaksavat harjoittaa ammattiaan!

PS Kävin katsomassa toisenkin Kansallisteatterin näytelmän. Tuo 13 uponnutta vuotta jääköön maininnan tasolle. En jaksa kirjoittaa analyysiä. Siinä upposi katsojakin, mutta väärällä tavalla.

Ihmiskohtalot ja valtapelit otsikoiden takana

Jos olet kiinnostunut maailman tilasta, median toimintamalleista ja Lähi-idästä, Lilly Korpiolan ja Hanna Nikkasen uutuuskirja ”Arabikevät” on kuin tehty sinua varten. Sujuvasti kirjoitettu kirja asettaa sinut kartalle siitä, mitä arabimaissa on tapahtunut viime vuosien aikana.

Kirjaa voi lukea ironisena mediakritiikkinä, ja kirjoittajatkin toteavat, ”voidaanko arvella kansannousun olevan olemassa, jos kukaan ei twiittaa siitä?”. Se paljastaa raadollisesti miten eri tahot pyrkivät manipuloimaan valtamediaa ja hallitsemaan sosiaalista mediaa. Kirja ei ota kantaa siihen, kuka on oikeassa tai väärässä, vaan se peräänkuuluttaa uutisten syntymisen etiikkaa ja mediakriittisyyttä.

Itselleni Lähi-idän tilanne on suomalaisen median välittämää todellisuutta, jotain globaalia politiikkaa, joka ei kosketa kuitenkaan arkeani. Kirjan lukeminen pistää miettimään, kuinka kauan minulla on varaa pitää ajatuksistani kiinni. Miten herkässä geopoliittiset suhteet arabimaissa ovat?  Miten vallan uusjako, raha, öljy, ihmisarvo, karaama ja kunnia, rauha, sota ja terromismi siihen valtapeliin liittyvät? Ja jos tasapaino joissain tekijöissä heilahtaa, seuraukset tuntuvat kaikkialla maailmassa, myös täällä Euroopan perukoilla. Ehkä sittenkin olisi syytä kiinnostua vähän enemmän siitä, miten arabimaailman ihmisillä menee, miten he ajattelevat ja toimivat…

Jäin kiinni ankeaan utopiaan

Joskus tuntuisi kiinnostavalta kurkistaa kristallipallon avulla tulevaisuuteen. Sillä varauksella tosin, että tulevaisuus näyttäytyisi optimistisen toiveiden toteutumispaikkana. Mutta aina ei käy niin, kuin haaveillaan. Esimerkiksi Margaret Atwood on varsinainen velho maalaamaan hurjia tulevaisuudenkuvia.

Sain juuri päätökseen Atwoodin muutaman vuoden takaisen menestysromaanin ”Oryx ja Crake”, joka kertoo elämästä muutama vuosisata nykyhetkestä eteenpäin. Ihmiskunnasta on jäljellä salaperäinen Lumimies, joka tuntee maailman luojat, Oryxin ja Craken. En halua paljastaa juonesta sen enempää, siltä varalta ettet ole vielä tarttunut tähän kirjaan. Peruskysymyksiä kirjan utopia nostaa kuitenkin esiin jo tässä ajassa: Kuinka paljon kirjan juonesta olisi jo nyt mahdollista toteuttaa? Ja pidemmälle vietynä sama kysymys, olemmeko menossa Atwoodin maalaamaan suuntaan?

Jäin miettimään, miltä maailma oikeastaan saisi meistä rivikansalaisista näyttää 50 vuoden kuluttua? Tai sitten, kun aikaa on kulunut 200 vuotta? Atwood tuntuu monin paikoin pessimistiltä, mutta meneekö hänen viestinsä lävitse edes näillä sokkiefekteillä? Kuinka paljon geeniteknologiaa on liikaa?

Oryxin, Craken ja Lumimiehen tarina muistuttaa kaukaisesti todistajanlausuntoa elokuvasta Apinoiden planeetta. Likemmäksi viimeisiä raunioita ja hyvästejä on vaikeampi päästä. Mitä selviytymiskeinoja ihmiskunnalle jää, kun teknologia ja valtamekanismit säätelevät yhteiskunnan joka kerrosta ja  kaikkea toimintaa? Jään kerrankin hiljaiseksi ja ilman vastauksia.

Onnistunutta perusdraamaa oopperan ystäville

Pelleas ja Melisande -esitys päätti hienosti kevään oopperasarjani. Kyseistä oopperaa voi hyvin suositella, etenkin sille, joka haluaa perinteisen kokemuksen: illan täydeltä rakkautta, mustasukkaisuutta, täyttymättömiä (?) unelmia ja vallankäyttöä. Laulajat olivat kerrassaan upeita, ja sävelet veivät mukaansa.

Ei voi muuta kuin ihailla tähtiesiintyjien monipuolisuutta. Enää ei riitä, että osaisi laulaa hyvin. On osattava näköjään laulaa ylösalaisin käännetyn soutuveneen päällä, hypättävä polvilleen vesialtaaseen ja käveltävä moneen otteeseen suhteellisen korkealla maanpinnasta olevien lautasiltojen päällä. En tekisi perässä moista suoritusta, edes laulamatta.

Lavastajat ansaitsevat näyttämökuvasta jälleen kerran kiitoksen. Vesi-elementtiä hyödynnettiin monipuolisesti, usvaiset kuvat veivät mennessään, ja tarkoituksellinen epäsymmetrisyys koukutti.

Tämä esitys kannattaa katsoa ja kuunnella. Jos pitäisi valita, niin paras anti kansallisoopperan valikoimassa tänä keväänä oli joko Julius Caesar tai tämä. Eri tyylilajit molemmissa, mutta mahtava lopputulos kummassakin. 

Upea, upeampi, Bajadeeri

Jos sinulla on onnea, voit vielä saada lipun kansallisbaletin Bajadeeriin. Baletti oli tälläkin esityskaudella vähintään yhtä hieno, kuin muutama vuosi sitten. Tanssijat olivat kauniita ja taitavia, musiikki nautittavaa. Ensimmäinen näytös meni rakastumisen ja mustasukkaisuuden tunnelmissa, toinen näytös prinssin oopiumharhoissa ja kolmas jälkiselvittelyissä, joihin jumalatkin osallistuivat.

Itselläni oli onni seurata Minna Tervamäen jäähyväisnäytäntöä. Yleisö repesi aplodeihin heti prima ballerinan saavuttua näyttämölle. Ilta oli Tervamäen juhlaa, hänet palkittiin seisovin suosionosoituksin ja raikuvin aplodein ja bravo-huudoin, joista ei meinannut tulla loppua. Huikea esitys, huikea tunnelma.

Uskon, että muutkin esitykset yltävät kiittäviin arvioihin. Jos haluat nähdä perinteisen baletin, kauniit värikirjot ja nautittavia joukko-kohtauksia sekä kuulla lyyristä musiikkia, suunnista kohti Töölöä. Tätä varten meillä on hieno oopperatalo olemassa.

Nostan hattua Jari Tervolle

Sain vihdoinkin luettua viime syksynä ilmestyneen Jari Tervon Layla-kirjan, joka jakoi arvostelijoidensa mielipiteet kahteen leiriin: Toiset olivat sitä mieltä, että oli huutava vääryys, kun Tervo jäi ilman Finlandia-palkintoehdokkuutta. Toiset taas kritisoivat yksityiskohtia kurdielämästä, jotka heidän mielestään olivat vääriä ja nakersivat kirjan uskottavuutta.

En ole aiemmin lukenut Tervon tuotantoa, mutta tästä kirjasta nostan hänelle hattua. Suosittelen sen lukemista huolimatta siitä, mitä mieltä on Tervosta tai hänen muista kirjoistaan. Perustelen asian seuraavasti:

• Tervo onnistuu kertomaan tarinan uhrin näkökulmasta, mutta ilman että uhrista tulee a) avuton, b) tahdoton ja c) syyllinen. Uhri-päähenkilö tuntuu toteavan tapahtumia ympärillään, ihmettelevän niitä, ja hän jättää ovelasti moraalisen kannanoton lukijan eli sivustakatsojan tehtäväksi. Tässä on kyse meidän ulkopuolisten moraaliteeteista, siitä, mitä me hyväksymme ja missä menee raja.

• Kirja esittää tärkeän kysymyksen: mitä liikkui niiden parin sadan miehen päässä, jotka odottivat 15-vuotiaalta tytöltä ”täyttä asiakaspalvelua”.

• Mielenkiintoista on, millaisin perustein tarinan muut henkilöt oikeuttavat toimintansa. Miten he osallistuvat kansainväliseen ihmiskauppaan, eivätkä kaikki edes tajua sitä itse lopussakaan. Miten lähelle meidän arkeamme tuo kauppa tulee. Ja koska tuo kauppa ja siihen liittyvät erilaiset kulttuuriset ilmiöt ovat tulleet yhteiskuntaamme, niistä olisi jo korkea aika virittää yhteistä keskustelua. Mitä me ymmärrämme niistä ja missä menee raja?

• Jotta kaikki ei olisi liian yksinkertaista, kirjan lopussa paljastuu, miten nainenkin voi käyttää häikäilemättömästi valtaa miehisessä kulttuurissa.

• Onko kyse sittenkään niin kaukaisesta asiasta? Miesten kunnian vuoksi on täällä pohjolan perukoilla aina näytelty mustasukkaisia väkivaltadraamoja ja naisia huoriteltu lähes lapsuudesta asti. Olisiko aika muuttaa tätäkin?

Layla-kirja tempaa mukaan juonenkäänteisiinsä. Tämä tarina ei päästä lukijaansa helpolla, se jää kaikumaan takaraivoon pitkäksi aikaa. Syytä onkin, jotta saadaa aikaan keskustelua.

Rusalkaa ei käy sääliksi

Pienen vedenneidon tarina saa miettimään, mikä olikaan satujen perimmäinen tarkoitus: opastaako lapsia kaidalle tielle, toimimaan maailmassa tietyn yhteiskuntajärjestyksen mukaisesti, tai kuolema korjaa ja tuomio käy vielä tuonpuoleisessakin elämässä. Tähän synkkyyteen päädyin, kun pelkistin mieleeni, mistä Kansallisoopperan ”Rusalkassa” on kyse.

Tarinan, jossa vedenneito rakastuu prinssiin ja muuttuu ihmiseksi, heijastaa vanhanaikaista käsitystä naisen asemasta: Tyttö haluaa aikuistua, eikä kuitenkaan kykene selviämään valintojensa seurauksista, ja huonostihan siinä käy. Ensin menee oma puhekyky, sen jälkeen koko elämä ja  kuolemankin vapauttava mahdollisuus. Siinä sivussa tosin prinssillekin käy huonosti. Tässä dramaturgisessa versiossa sympatiat karkaavat lumotun prinssin puolelle, Rusalka näyttäytyy itsekkäänä pikkutyttönä, joka ei ymmärrä elämästä juuri mitään ja saa aikaan vain tuhoa.

Väkisinkin tulevat mieleen myös sananlaskut: ”Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa.” ”Varo, mitä toivot, sillä se saattaa käydä toteen.”. Eihän tästä nyt mieliala korkealle nouse, sillä sovinistisen oikeasti, huonostihan siinä käy, jos nainen ryhtyy toteuttamaan tahtoansa.

On Rusalkassa kuitenkin myös hyvää: Antonìn Dvorakin musiikki on kaunista kuunneltavaa, erityisesti usein radiossakin soitettu ”Rusalkan aaria kuulle”. Mutta oopperan tarina on auttamatta aikansa elänyt, joten ooppera toimii parhaiten kuunneltuna ”silmät kiinni”. Näyttämökuva olisi ehkä toiminut paremmin, jos se olisi ollut sadunomainen, sillä kaikkeen ei modernisointi sovi.

"Femakkopuhetta"

Minna Canthin ja tasa-arvon päivän kunniaksi muutama miete: Pidä mielessäsi, ettei mikään ole itsestään selvää. Asiat, jotka merkitsevät todella jotakin, vaativat useimmiten ponnisteluja. Se, että meillä on olemassa tasa-arvoinen yhteiskunta, on asia josta kannattaa pitää huolta. On siis asioita, jotka ovat jo hyvin. Se ei kuitenkaan riitä, sillä on myös asioita, joiden eteen on vielä ponnisteltava.

Tasa-arvoa on, kun kohtelemme molempia sukupuolia yhtä kunnioittavasti. Kun osoitamme tukemme yksilöiden valinnoille huolimatta siitä, kumpaa sukupuolta he edustavat. Annamme poikien pukeutua punaiseen ja tyttöjen siniseen sekä toisinpäin ilman vanhakantaista vitsailua. Avaamme oven sille, joka kulkee suurien kantamusten kanssa. Nuorelle tai vanhalle. Mummolle tai ylisuurta pelikassia raahaavalle pikkupojalle. Lähimmäiselle.

Pätevyyden hankkiminen ja erilaisten tilaisuuksien löytyminen ovat kuitenkin edelleen asioita, joissa sukupuolella on piilovaikutusta asenteiden, oletusten ja aiempien valintojen vaikutuksesta. Katse peiliin: Annammeko esimerkiksi työelämässä jo samanlaisesta käytöksestä samanlaista palautetta molemmille sukupuolille? Onko ok, jos naisten palkka alkaa olla 90 % miesten palkasta?

Jos olet sitä mieltä, että kaikki on hyvin tasa-arvon suhteen, lue Liza Marklundin uutuuskirja "Vastalauseita". Siihen on turvallista tarttua, hänhän ottaa kantaa etupäässä ruotsalaisen kansankodin tilaan. Voit tarttua myös sitä raskaamman sarjan kirjaan eli Markundin yhdessä Lotta Snickaren kirjoittamaan "Helvetissä on erityinen paikka naisille, jotka eivät auta toisiaan". Keskustellaan sitten lisää.

Ja siis huomaa, että nämä puheet eivät ole miehiä vastaan, päinvastoin: tasa-arvolla ja miestenkin hyvinvoinnilla on paljon yhteyttä toisiinsa. Miehet ovat yhtä tasa-arvoisia kuin naiset.

Julius Caesar on viileästi rock

Uskokaa tai älkää, kansallisoopperamme tulkinta Händelin barokkioopperasta ”Julius Caesar” on postmoderni täysosuma. Jos vastahankainen nuorisojoukko pitäisi tutustuttaa ensimmäistä kertaa oopperaan, tämä olisi siihen selvä vaihtoehto numero 1. Itse olisin täysin valmis katsomaan esityksen uudelleenkin. Toivottavasti se siis jatkaa ohjelmistossa.

Laulajat olivat loistavassa vireessä ja Suomen Kansallisoopperan orkesteria täydentävät Helsingin Barokkiorkesterin muusikot  piste iin päällä. Neljä tuntia menivät nopeasti uusia oivalluksia ja ideoita seuratessa. Tämä oopperaesitys, jos mikä, oli viileästi rock. Esityksessä viljeltiin kosolti erilaisia viittauksia populaarikulttuuriin: oli pääkallo-estetiikkaa, popdiiva, Asterix ja Obelix, animaatiolintuset ja monet muut ilmestykset suloisessa, humoristisessa sovussa keskenäään. Oivaltava puvustus ja lavastus menivät tässä täysin kohdilleen. 

Lisämaininnan Julius Caesar -esitykselle voi antaa poliittisten viittausten käytöstä, mikä oli rohkea veto ja toi esityksen hämmentävästi omaan aikaamme. Vai mitä sanotte siitä, että Caesarin joukkoihin rinnastuvat yhdysvaltalaiset sotajoukot ja Egyptin joukot ovat muslimiestetiikkaa täynnä? Näistä riitti mielipiteidenvaihtoa lasillisella jälkeenpäinkin. Lähes loppuunmyydyt katsomot todistavat, että tämä esitys kannattaa nähdä! 

Voihan Puccini, mitä hapatusta!

Aion tänä keväänä katsoa kansallisoopperamme tarjonnan lähes kokonaan. Toivun juuri Puccinin "Lännen tytöstä". Lähtöoletukseni oli, että se on jotain Annie Mestariampujan ja Calamity Janen tarinoiden väliltä: reipas nainen villissä lännessä elää, rakastuu, ampuu hyvin ja toimii. Tämä lännentyttö muistuttaa kuitenkin enemmän Zane Greyn lännentarinoiden sankarittarien värisevää siipeä: tässä eletään siveästi karkeuden keskellä, kunnes saapuu suuri rakkaus, jolle uhraudutaan, ja sitten rämmitään vaikeuksissa, kunnes usko korkeampaan voimaan pelastaa kaikki keskeiset henkilöt. Näissä tarinoissa naisen ei tarvitse osata käsitellä aseita, pelkkä kivääri lanteella -poseeraus riittää.

Jos tarkemmin ajatellaan, niin kyllähän tämäkin tarina on kestänyt suht' hyvin aikaa. Aina löytyy naisia, jotka uskovat, että juuri he pystyvät rakkaudellaan pelastamaan (paatuneen) konnan. Joskus niin käykin. Suuret tunteet ja dramaattiset kohtaukset ovat kohdallaan juuri kuten oopperassa pitää ollakin, mutta ongelma on libretossa. Tällaiseen hapatukseen en olekaan pitkään aikaan törmännyt, en edes konservatiivijäärien puheissa. Libreton teksti on pullollaan niin vanhahtavia maailmankuvia ja ilmaisuja, että tarinaa on vaikea seurata vakavana. Hienoa italiankielistä laulua kuunnellessa tätä ongelmaa ei tietysti ole, kun ei kieltä ymmärrä.

Oma lukunsa Lännen tytössä on koominen lavastus ja puvustus. Lavasteet ovat kuin High Chaparallista muutaman c-luokan lännenfilmin kautta kierrätettyjä peruslautoja. Puvustaja on ilmeisesti saanut oman innoituksensa Village People -yhtyeen tyylistä. Esityksen meksikolaisia esittäviä taas olisi äkkiseltään luullut Madame Butterflyn palveluskunnaksi.

Mitä tästä kaikesta opimme? Ooppera on ensisijaisesti musiikin juhlaa, ja jos sitä tukevat asiat eivät toimi, juhlien luonne muuttuu väistämättä — pahimmillaan tahattomaksi vitsiksi. Lännen tyttö onkin siksi parasta katsoa silmät kiinni, sillä Puccinin musiikki on sinällään todella hieno elämys.

Älä luota kritiikkeihin

Luen monesti kulttuurikriitikkojen arvioita eri tapahtumista, olivatpa ne ylistäviä tai teilaavia. Kuuntelen herkällä korvalla ystävien kokemuksia. Yleensä varustaudun ennakko-oletuksin, joita sitten vertailen omaan vaikutelmaani.

Hyvä esimerkkitapaus on ainoastaan kohtuulliset arviot saanut Ryhmäteatterin ”Jatkuvaa kasvua” -esitys. Minusta näytelmä oli oikeasti hyvä, paras Kari Hotakaisen tekstinsiirto näyttämölle, jonka olen nähnyt. Dramaturgiset ratkaisut auttavat katsojaa pysymään kärryillä juonesta, vaikka kirja olisi jäänyt lukematta. Tarinan ironisuus, hauskuus ja lempeä humanismi vuorottelevat ja välittyvät hienosti katsomoon. Kyseessähän on taas pienen ihmisen kamppailu suuren talouselämän pyörteissä, tie työntekijästä yrittäjäksi, syrjäytyneeksi, taas yrittäjäksi ja lopulta, kun kaikki on mennyt, ihmiseksi.

”Jatkuvan kasvun” roolihahmot  on tyypitelty hienosti, erityisesti Martti Suosalo ja Aku Hirviniemi pääsevät loistamaan ja itsekin repeilemään naurusta keskinäisessä vuoropuhelussaan.  Hetken valokeilassa oleva rusakko kääntää tapahtumien kulun ja kirvoittaa kyyneleet silmiin. Kiitokset on syytä esittää loppuratkaisusta, joka vapauttaa katsojankin jatkuvasta kasvusta.

Jos siis saat hankituksi lipun, käytä se itse. Kyllä kannattaa! Aidosti. Oikeasti. Tästä esityksestä et poistu ajattelematta. 

Tyttöjen ja poikien juttuja

Muistatko, miten joskus tyttöjä ja poikia kasvatettiin erillään? Tyttöjen piti istua paikallaan hiljaa ja leikkiä nukeilla, pojat saivat riehua "poliisi ja rosvo" -leikeissä. Tytöille päälle punaista, pojille sinistä.  Tytöt tanssivat, pojat pelaavat jalkapalloa. Ihan ok sinänsä, jos samalla vain hyväksytään samat mieliteot toisinpäin.

Onnen kyyneleet tulvivat silmiini, kun katsoin Pro Dance ry:n 40-vuotisjuhlagaalassa tämän päivän lapsia ja nuoria. Esitykset vaihtelivat show-tanssista ja modernista tanssista klassiseen balettiin. Nuorimmat tanssijat olivat noin nelivuotiaita, vanhimmat aikuisia. Ja vanhat kliseet kumottiin mennen tullen: klassinen balettikohtaus voidaan esittää hulvattoman hauskasti ja "viileät" pojat voivat ylpeinä discota.

 Jos sinulle tarjoutuu tilaisuus mennä katsomaan tanssikoulu Step Up Schoolin Boys' Clubia, mene ihmeessä! Liikutut takuulla, kun näet kuinka luontevasti ja vauhdikkaasti nämä pojat päästävät itsensä irti lavalla. Eikä kyse ole vain yhdestä tai kahdesta tanssijanalusta, heitä on kymmeniä.

Suomen kansallisbaletin esiintyjät taas pistivät balettiklassikoissa kielen tukevasti poskelleen ja esittivät kaksi hulvatonta, mukaeltua kohtausta Joutsenlammesta: Eko Birds -kohtauksessa joutsenien sijaan lavalla vaappui pienen öljykriisin kohdannut parvi primadonnasorsia. Versiossa pas de deux -tanssista prinssi ei itse nostele sadun neitoa, vaan häntä tuuraa asiassa paras kaveri — ja katsomossa on hauskaa. Voisin lyödä vaikka vetoa, että jos nämä pätkät saisi kansallisbaletin verkkosivuille ja YouTubeen, nuorten kiinnostus lajia kohtaan moninkertaistuisi.

Lähes kolmen tunnin gaalan ja lukuisten esitysten jälkeen sielu on ravittu. Meillä on upeita nuoria tanssijoita kasvamassa.

Välilaskua ei kannata jättää väliin

Mitä saadaan aikaan, kun yhdistetään musiikkiteatteri, espanjankielinen 1-näytöksinen ooppera, 2 laulajaa ja 3 soittajan orkesteri? Lyhyesti sanottuna tunnillinen intensiivistä draamaa, komeaa laulua ja soittoa ja hyvä mieli useaksi päiväksi.

Musiikkiteatteri Kapsäkissä sai juuri ensi-illan Välilasku, jossa tekijöiden taiteen palo hehkuu. Tapahtumapaikkana on lentokenttä, jonne eri suuntiin matkalla olevat ihmiset juuttuvat, kun tuhkapilvi pysäyttää liikenteen. Tunteet ovat käymistilassa, provosointi ja flirtti johtavat yllättäviin käänteisiin. Istun henkeäni pidättäen ja unohdan ajan kulun, haluan tietää, miten näille esityksen henkilöille käy.

Välilasku-ooppera on Reetta Ristimäen ja Juha Kotilaisen aarioiden juhlaa. Suurimman vaikutuksen tekee kuitenkin moderni libretto, joka hauskasti tuo klassisen oopperan perinteen nykyhetkeen. Ja varsinkin loppuhuipennus on näkemisen ja kuulemisen arvoinen. Kimmo Kahra on tehnyt ohjaajana hyvää työtä. Viimeiset vuorosanat jäävät saliin kaikumaan — ne sisältävät täydellisen jatkokertomuksen.

Esityksiä ei ole monta, joten suosittelen nopeaa toimintaa. Esityksen jälkipuinti sujuu hyvin ravintola Allotrian puolella herkutellessa.

Vanha suola janottaa

Tunnustan. Vanha suola on alkanut taas janottaa. Johan tässä menikin kärvistellessä pari vuotta ilman Gloriaa. Annoin palautetta toimitukseen, lehtimyyjille ja toivoin, että Riitta  Lindegrenin eläkeikää voitaisiin jälkikäteen nostaa huomattavasti.  Tuo minulle tärkeä lehti, joka virkisti kuukausittain erilaisilla teemoilla ja arjen luksuksella, uudistui nimittäin hänen lähtönsä jälkeen arjesta vieraantuneeksi ökyilyksi.

Yritin antaa lehdelle tilaisuuden toisensa jälkeen, mutta ei. Mallit  olivat liian hoikkia, liian kaukana suomalaisesta bisnesmaailmasta,  kulttuuri kärsi takaiskun, ja ennen niin mukavasta lukukokemuksesta tuli vaivaannuttava yhdistelmä ärsytystä ja päätoimittajan itsensä  tyrkyttämistä hienoihin miljöihin kavereidensa kanssa. En minä mikään seurapiirien kateellinen tirkistelijä halunnut olla.

Iloitsin, kun tuon päätoimittajan potkuista kerrottiin Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla. Hyvä mies, mutta väärässä paikassa, toivottavasti häneltä onnistuu seuraava pesti paremmin.

Olen nyt lukenut lähes kannesta kanteen kaksi nykyisen päätoimittajan  luomusta. Voin taas hengähtää: lehti on palannut hyvässä mielessä juurilleen ja mennyt myös eteenpäin. Kiitos, tätä lisää. Aikuisille naisille suunnattuja artikkeleita  kulttuurista, työstä, virkistyksestä, muodista. Arjen luksus on tullut takaisin.

Duunarilla vasta kovaa on

Katselen mielelläni ajan- ja työnkuvauksia. Viime viikon teemaksi nostaisin suomalaisen duunarin. Pisti miettimään.

Teemalla näytettiin 1973 valmistunutta ”Laukaus tehtaalla” –elokuvaa. Duunari oli kovasti poliittinen ja vahva toimija. Ja kun YT-neuvottelut paljastuivat herrojen narrina olemiseksi, duunari joko häpesi, nöyrtyi tai tarttui aseeseen. Mustavalkoinen kuvaus alleviivasi työväenluokan taistelua ja vastakkainasettelun aikaa. Keskinäistä solidaarisuutta ja avunantoa duunarilta kuitenkin riitti kaverille.

Muutama vuosikymmen myöhemmin sama perusduunari löytää itsensä Taru Mäkelän uutuuselokuvasta ”Varasto”, joka pohjautuu Arto Salmisen näytelmään. Kielenkäyttö on ronskimpaa, mutta herra on herra ja duunari on edelleen duunari. Tosin duunarilla on nyt sisäistä yrittäjyyttä rikollisen sivubisneksen pyörittämiseen, ja tarpeen vaatiessa kaveritkin ovat kaupan. Ystäviä silti ollaan muiden duunareiden kanssa ja kohtalon varassa toimitaan. Periytyvään huono-osaisuuteen voi saada tasoitusta lapsella tai lottovoitolla.

”Varasto”-elokuva puhutteli itseäni enemmän. Se toi mieleen laman tuoksun, lapsuuden ympäristön (niin, sen Kontulan ala-asteen) ja nuoruuden muodin (Tallinnasta halvalla tuodut villapaidat). Varaston tarina on hyvin esitetty ja hauska, etenkin Minttu Mustakallio loistaa roolissaan hyväsydämisenä elämänpelurina, jolla aivojen virkaa toimittaa maapähkinä. Elokuvan kielenkäyttöä ei kannata pelätä, pahempaa menoa on Rautatientorin nakkikioskeilla ja Itä-Helsingin yöbusseissa viikonloppuisin.

Suosittelen ehdottomasti, että käyt katsomassa ”Varaston” seuraavista syistä:

• Katsomalla tuet kotimaista elokuvaa.
• Sukellat maailmaan, joka kenties on itsellesi vieras. Pitäisikö sinun saada jokin viesti perille tällaisille ihmisille? Miten se onnistuisi? 
• Sukellat maailmaan, joka on itsellesi tuttu. Voit nauraa täysillä ja tunnet olosi kotoisaksi tutussa ilmapiirissä. 

Lopuksi täytyy vielä todeta, että onneksi en ole duunari. Duunarielämä olisi aivan liian kovaa minulle. 

Todellisuutta paossa en français

Tiedät varmaan sen tunteen, kun ulkona myrskyää, olet istunut töissä palavereissa koko päivän ja iltaseitsemältä on jo ihan vetämätön olo.  Omaksi pelastuksekseni äskettäin yhtenä sellaisena iltana koitui alennusmyynnistä poimittu dvd,  Luc Bessonin elokuva Adele Blanc-Secin uskomattomista seikkailuista.

Adele Blanc-Sec on 1900-luvun alun Lara Croft, mutta ilman väkivaltaa höystettynä huumorilla ja hyvillä käytöstavoilla. Puolitoistatuntinen filmi kunnioittaa seikkailuelokuva-genren perinteitä ja vyöryttää kavalkadin fantasiaa sankareista ja konnista avuliaisiin muumioihin ja henkiin heräävään jura-kauden petolintuun.

Adele, kuten moni muukin sankari, on seikkaillut ensin sarjakuvassa. Tämänkin elokuvan juoni on yhdistellyt alkuperäisen tekijänsä Jacques Tardin useampaa tarinaa, mm. hänen albumiaan Adele ja hirviö. Filmi valmistui pari vuotta sitten ja pyöri meilläkin elokuvateattereissa jonkin aikaa. 

Mikähän kulttuuriero siinä oikein on, kun samantyyppisistä aineksista jenkit saavat yleensä aikaan älyvapaata rymistelyä ja ranskalaiset eleganttia ja sofistikoitunutta koko perheen viihdettä? Aivot saavat Adelen seikkailuja seuratessa lepotauon ja mieli virkistystä kauniista lavastuksesta, pariisilaisesta tunnelmasta ja rehellisyyden nimissä sanottuna lähes kieli poskessa tehdyistä juonikuvioista.

Mahdollista jatko-osaa odotellessa tämän voisi jopa katsoa uudelleen. 

Uuden vuoden lupauksia

Tänä vuonna lupaan jatkaa näkemyksieni ilmaisua entiseen tapaan. En vaihda käyttöliittymää, en fonttia enkä salasanaakaan, jos voin sitä välttää. Mielipiteitäni saatan vaihtaa.

Tänä vuonna lupaan jatkaa uusien asioiden kokeilua. En silti aio unohtaa vanhojen mieltymysteni parissa fiilistelyä. Parempi olla ”sekä—että” kuin ”joko—tai” ihminen.  Aloitin vuoden 2012 altistumalla täysin itselleni uudelle musiikille: Jaakko Laitiselle ja Väärälle Rahalle, bändille, joka nimittää musiikkiaan Wikipedian mukaan lappland-balkaniksi. Uskomattoman iskevää kamaa, joka saa keski-ikäisen bilejalkani väpättämään. Jaakko Laitinen ilmeisesti keikkailee 25.1. Korjaamolla, ja mieleni tekisi lähteä paikan päälle katsastamaan menoa…jos siis olen hereillä niin myöhään.

Aiemmista suosikeistani kevään menolistalleni on kertynyt aimo annos oopperoita, vähän balettia ja jonkin verran teatteria.  Ja tietysti kirjalista, joka olisi ihanaa kahlata läpi, on sekin aika pitkä. Noin kerran viikossa pidän sinut ajan tasalla siitä, missä mennään.

Jos mietit itsekin uusiin virikkeisiin tarttumista, niin tässä tärppeinä pari tähteä maailmalta: Anoushka Shankar ja Saffronia Lyambiko. Anoushka Shankar on sitar-virtuoosi, joka yhdistelee intialaiseen musiikkiperinteeseen muuta maailmanmusiikkia ja pop-trendejä. Saffronia Lyambiko taas on Amy Winehouselta kuulostava leidi, joka tekee kaikesta uskomatonta jazzahtavaa soulia ja pop-biisejä. Toivottavasti heidät saadaan Helsingin Juhlaviikoille tai muuten tänne pohjoiseen esiintymään lähivuosina.

Hyvää alkanutta ja aktiivista kulttuurivuotta sinulle!