Jäin kiinni ankeaan utopiaan

Joskus tuntuisi kiinnostavalta kurkistaa kristallipallon avulla tulevaisuuteen. Sillä varauksella tosin, että tulevaisuus näyttäytyisi optimistisen toiveiden toteutumispaikkana. Mutta aina ei käy niin, kuin haaveillaan. Esimerkiksi Margaret Atwood on varsinainen velho maalaamaan hurjia tulevaisuudenkuvia.

Sain juuri päätökseen Atwoodin muutaman vuoden takaisen menestysromaanin ”Oryx ja Crake”, joka kertoo elämästä muutama vuosisata nykyhetkestä eteenpäin. Ihmiskunnasta on jäljellä salaperäinen Lumimies, joka tuntee maailman luojat, Oryxin ja Craken. En halua paljastaa juonesta sen enempää, siltä varalta ettet ole vielä tarttunut tähän kirjaan. Peruskysymyksiä kirjan utopia nostaa kuitenkin esiin jo tässä ajassa: Kuinka paljon kirjan juonesta olisi jo nyt mahdollista toteuttaa? Ja pidemmälle vietynä sama kysymys, olemmeko menossa Atwoodin maalaamaan suuntaan?

Jäin miettimään, miltä maailma oikeastaan saisi meistä rivikansalaisista näyttää 50 vuoden kuluttua? Tai sitten, kun aikaa on kulunut 200 vuotta? Atwood tuntuu monin paikoin pessimistiltä, mutta meneekö hänen viestinsä lävitse edes näillä sokkiefekteillä? Kuinka paljon geeniteknologiaa on liikaa?

Oryxin, Craken ja Lumimiehen tarina muistuttaa kaukaisesti todistajanlausuntoa elokuvasta Apinoiden planeetta. Likemmäksi viimeisiä raunioita ja hyvästejä on vaikeampi päästä. Mitä selviytymiskeinoja ihmiskunnalle jää, kun teknologia ja valtamekanismit säätelevät yhteiskunnan joka kerrosta ja  kaikkea toimintaa? Jään kerrankin hiljaiseksi ja ilman vastauksia.