Aion tänä keväänä katsoa kansallisoopperamme tarjonnan lähes kokonaan. Toivun juuri Puccinin "Lännen tytöstä". Lähtöoletukseni oli, että se on jotain Annie Mestariampujan ja Calamity Janen tarinoiden väliltä: reipas nainen villissä lännessä elää, rakastuu, ampuu hyvin ja toimii. Tämä lännentyttö muistuttaa kuitenkin enemmän Zane Greyn lännentarinoiden sankarittarien värisevää siipeä: tässä eletään siveästi karkeuden keskellä, kunnes saapuu suuri rakkaus, jolle uhraudutaan, ja sitten rämmitään vaikeuksissa, kunnes usko korkeampaan voimaan pelastaa kaikki keskeiset henkilöt. Näissä tarinoissa naisen ei tarvitse osata käsitellä aseita, pelkkä kivääri lanteella -poseeraus riittää.
Jos tarkemmin ajatellaan, niin kyllähän tämäkin tarina on kestänyt suht' hyvin aikaa. Aina löytyy naisia, jotka uskovat, että juuri he pystyvät rakkaudellaan pelastamaan (paatuneen) konnan. Joskus niin käykin. Suuret tunteet ja dramaattiset kohtaukset ovat kohdallaan juuri kuten oopperassa pitää ollakin, mutta ongelma on libretossa. Tällaiseen hapatukseen en olekaan pitkään aikaan törmännyt, en edes konservatiivijäärien puheissa. Libreton teksti on pullollaan niin vanhahtavia maailmankuvia ja ilmaisuja, että tarinaa on vaikea seurata vakavana. Hienoa italiankielistä laulua kuunnellessa tätä ongelmaa ei tietysti ole, kun ei kieltä ymmärrä.
Oma lukunsa Lännen tytössä on koominen lavastus ja puvustus. Lavasteet ovat kuin High Chaparallista muutaman c-luokan lännenfilmin kautta kierrätettyjä peruslautoja. Puvustaja on ilmeisesti saanut oman innoituksensa Village People -yhtyeen tyylistä. Esityksen meksikolaisia esittäviä taas olisi äkkiseltään luullut Madame Butterflyn palveluskunnaksi.
Mitä tästä kaikesta opimme? Ooppera on ensisijaisesti musiikin juhlaa, ja jos sitä tukevat asiat eivät toimi, juhlien luonne muuttuu väistämättä — pahimmillaan tahattomaksi vitsiksi. Lännen tyttö onkin siksi parasta katsoa silmät kiinni, sillä Puccinin musiikki on sinällään todella hieno elämys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti