Vanha suola janottaa

Tunnustan. Vanha suola on alkanut taas janottaa. Johan tässä menikin kärvistellessä pari vuotta ilman Gloriaa. Annoin palautetta toimitukseen, lehtimyyjille ja toivoin, että Riitta  Lindegrenin eläkeikää voitaisiin jälkikäteen nostaa huomattavasti.  Tuo minulle tärkeä lehti, joka virkisti kuukausittain erilaisilla teemoilla ja arjen luksuksella, uudistui nimittäin hänen lähtönsä jälkeen arjesta vieraantuneeksi ökyilyksi.

Yritin antaa lehdelle tilaisuuden toisensa jälkeen, mutta ei. Mallit  olivat liian hoikkia, liian kaukana suomalaisesta bisnesmaailmasta,  kulttuuri kärsi takaiskun, ja ennen niin mukavasta lukukokemuksesta tuli vaivaannuttava yhdistelmä ärsytystä ja päätoimittajan itsensä  tyrkyttämistä hienoihin miljöihin kavereidensa kanssa. En minä mikään seurapiirien kateellinen tirkistelijä halunnut olla.

Iloitsin, kun tuon päätoimittajan potkuista kerrottiin Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla. Hyvä mies, mutta väärässä paikassa, toivottavasti häneltä onnistuu seuraava pesti paremmin.

Olen nyt lukenut lähes kannesta kanteen kaksi nykyisen päätoimittajan  luomusta. Voin taas hengähtää: lehti on palannut hyvässä mielessä juurilleen ja mennyt myös eteenpäin. Kiitos, tätä lisää. Aikuisille naisille suunnattuja artikkeleita  kulttuurista, työstä, virkistyksestä, muodista. Arjen luksus on tullut takaisin.

Duunarilla vasta kovaa on

Katselen mielelläni ajan- ja työnkuvauksia. Viime viikon teemaksi nostaisin suomalaisen duunarin. Pisti miettimään.

Teemalla näytettiin 1973 valmistunutta ”Laukaus tehtaalla” –elokuvaa. Duunari oli kovasti poliittinen ja vahva toimija. Ja kun YT-neuvottelut paljastuivat herrojen narrina olemiseksi, duunari joko häpesi, nöyrtyi tai tarttui aseeseen. Mustavalkoinen kuvaus alleviivasi työväenluokan taistelua ja vastakkainasettelun aikaa. Keskinäistä solidaarisuutta ja avunantoa duunarilta kuitenkin riitti kaverille.

Muutama vuosikymmen myöhemmin sama perusduunari löytää itsensä Taru Mäkelän uutuuselokuvasta ”Varasto”, joka pohjautuu Arto Salmisen näytelmään. Kielenkäyttö on ronskimpaa, mutta herra on herra ja duunari on edelleen duunari. Tosin duunarilla on nyt sisäistä yrittäjyyttä rikollisen sivubisneksen pyörittämiseen, ja tarpeen vaatiessa kaveritkin ovat kaupan. Ystäviä silti ollaan muiden duunareiden kanssa ja kohtalon varassa toimitaan. Periytyvään huono-osaisuuteen voi saada tasoitusta lapsella tai lottovoitolla.

”Varasto”-elokuva puhutteli itseäni enemmän. Se toi mieleen laman tuoksun, lapsuuden ympäristön (niin, sen Kontulan ala-asteen) ja nuoruuden muodin (Tallinnasta halvalla tuodut villapaidat). Varaston tarina on hyvin esitetty ja hauska, etenkin Minttu Mustakallio loistaa roolissaan hyväsydämisenä elämänpelurina, jolla aivojen virkaa toimittaa maapähkinä. Elokuvan kielenkäyttöä ei kannata pelätä, pahempaa menoa on Rautatientorin nakkikioskeilla ja Itä-Helsingin yöbusseissa viikonloppuisin.

Suosittelen ehdottomasti, että käyt katsomassa ”Varaston” seuraavista syistä:

• Katsomalla tuet kotimaista elokuvaa.
• Sukellat maailmaan, joka kenties on itsellesi vieras. Pitäisikö sinun saada jokin viesti perille tällaisille ihmisille? Miten se onnistuisi? 
• Sukellat maailmaan, joka on itsellesi tuttu. Voit nauraa täysillä ja tunnet olosi kotoisaksi tutussa ilmapiirissä. 

Lopuksi täytyy vielä todeta, että onneksi en ole duunari. Duunarielämä olisi aivan liian kovaa minulle. 

Todellisuutta paossa en français

Tiedät varmaan sen tunteen, kun ulkona myrskyää, olet istunut töissä palavereissa koko päivän ja iltaseitsemältä on jo ihan vetämätön olo.  Omaksi pelastuksekseni äskettäin yhtenä sellaisena iltana koitui alennusmyynnistä poimittu dvd,  Luc Bessonin elokuva Adele Blanc-Secin uskomattomista seikkailuista.

Adele Blanc-Sec on 1900-luvun alun Lara Croft, mutta ilman väkivaltaa höystettynä huumorilla ja hyvillä käytöstavoilla. Puolitoistatuntinen filmi kunnioittaa seikkailuelokuva-genren perinteitä ja vyöryttää kavalkadin fantasiaa sankareista ja konnista avuliaisiin muumioihin ja henkiin heräävään jura-kauden petolintuun.

Adele, kuten moni muukin sankari, on seikkaillut ensin sarjakuvassa. Tämänkin elokuvan juoni on yhdistellyt alkuperäisen tekijänsä Jacques Tardin useampaa tarinaa, mm. hänen albumiaan Adele ja hirviö. Filmi valmistui pari vuotta sitten ja pyöri meilläkin elokuvateattereissa jonkin aikaa. 

Mikähän kulttuuriero siinä oikein on, kun samantyyppisistä aineksista jenkit saavat yleensä aikaan älyvapaata rymistelyä ja ranskalaiset eleganttia ja sofistikoitunutta koko perheen viihdettä? Aivot saavat Adelen seikkailuja seuratessa lepotauon ja mieli virkistystä kauniista lavastuksesta, pariisilaisesta tunnelmasta ja rehellisyyden nimissä sanottuna lähes kieli poskessa tehdyistä juonikuvioista.

Mahdollista jatko-osaa odotellessa tämän voisi jopa katsoa uudelleen. 

Uuden vuoden lupauksia

Tänä vuonna lupaan jatkaa näkemyksieni ilmaisua entiseen tapaan. En vaihda käyttöliittymää, en fonttia enkä salasanaakaan, jos voin sitä välttää. Mielipiteitäni saatan vaihtaa.

Tänä vuonna lupaan jatkaa uusien asioiden kokeilua. En silti aio unohtaa vanhojen mieltymysteni parissa fiilistelyä. Parempi olla ”sekä—että” kuin ”joko—tai” ihminen.  Aloitin vuoden 2012 altistumalla täysin itselleni uudelle musiikille: Jaakko Laitiselle ja Väärälle Rahalle, bändille, joka nimittää musiikkiaan Wikipedian mukaan lappland-balkaniksi. Uskomattoman iskevää kamaa, joka saa keski-ikäisen bilejalkani väpättämään. Jaakko Laitinen ilmeisesti keikkailee 25.1. Korjaamolla, ja mieleni tekisi lähteä paikan päälle katsastamaan menoa…jos siis olen hereillä niin myöhään.

Aiemmista suosikeistani kevään menolistalleni on kertynyt aimo annos oopperoita, vähän balettia ja jonkin verran teatteria.  Ja tietysti kirjalista, joka olisi ihanaa kahlata läpi, on sekin aika pitkä. Noin kerran viikossa pidän sinut ajan tasalla siitä, missä mennään.

Jos mietit itsekin uusiin virikkeisiin tarttumista, niin tässä tärppeinä pari tähteä maailmalta: Anoushka Shankar ja Saffronia Lyambiko. Anoushka Shankar on sitar-virtuoosi, joka yhdistelee intialaiseen musiikkiperinteeseen muuta maailmanmusiikkia ja pop-trendejä. Saffronia Lyambiko taas on Amy Winehouselta kuulostava leidi, joka tekee kaikesta uskomatonta jazzahtavaa soulia ja pop-biisejä. Toivottavasti heidät saadaan Helsingin Juhlaviikoille tai muuten tänne pohjoiseen esiintymään lähivuosina.

Hyvää alkanutta ja aktiivista kulttuurivuotta sinulle!