Riskeeraa, että tunne-elämäsi kokee myönteisen nyrjähdyksen!

Kazuo Ishiguron uusin romaani Ole luonani aina ei jätä kylmäksi. Vielä viikkoja sen lukemisen jälkeen kylmät väreet hiipivät selkäpiissä. Kunhan aikaa vielä kuluu, on pakko tarttua kirjaan uudelleen. Voisin vaikka vannoa, että se tulee säilymään vuoden vaikuttavimpana lukukokemuksenani. Ja se on melkoisesti sanottu, kun syksyn uutuudet ovat vielä koskemattomina hyllyssä.

Ole luonani aina -kirja on tyylikäs ja koukuttava. Se on loistavasti kirjoitettu ja suomennettu. Olin kuullut siitä etukäteen, mutta tosiaan, mitä vähemmän siitä etukäteen on selvillä, sen parempi. Kirjoitan nyt siis kieli keskellä suuta. Eikä missään nimessä kannata aloittaa filmiversion katselulla. Kirja kertoo kolmen ystävän kohtaloista. Arjen täyttävät ystävyys, rakkaus, toiveet, kuuliaisuus ja sopeutuminen järjestelmään. Manipuloidaanko heitä ja jos, niin miten ja miksi niin tehdään, selviää juonen edetessä.

Kirja on humaani tarina ihmisoikeuksista, elämänarvoisesta elämästä ja siitä, keillä kaikilla on siihen oikeus. Ovatko toiset meille vain välineitä, joiden avulla toteutamme omat toiveemme? Paikoin juoni tuntuu liiankin utopistiselta, mutta lopussa tulee väistämättä mieleen, voisiko kirjan vallanpitäjät ja vallanalaiset korvata joillakin muilla roduilla. Ja jos voisi korvata, mitä tuo määrittelyvalinta minusta itsestäni paljastaisi? Entä määrittelisinkö itse asiat toisin, jos asemani muuttuisi luovuttajasta valvojaksi tai kasvattajaksi?

Jos et ehdi jostain syystä lukea kuin yhden kirjan seuraavan vuoden aikana, lue tämä. Parhaimmillaan se koskettaa, vähimmillään viihdyttää. Varaudu tunne-elämäsi (hetkelliseen) nyrjähdykseen. 

Elämä = tunne = liike

Näin juuri elämäni ensimmäisen 3D-elokuvan: Wim Wendersin huikean ”Pinan”. Elokuva on kunnianosoitus upealla tanssijalle ja koreografille Pina Bauschille. Uskomattomat taltioinnit Wuppertalin Tanssiteatterin esityksistä hiljentävät. Modernin tanssin huiput esiintyvät täydestä sydämestään, tämä on heidän kunnianosoituksensa edesmenneelle johtajalleen. Kaikenikäiset tanssivat. Hyvin. Koskettavasti.

Tanssitaide on itselleni ollut vieraampi ilmaisulaji, mutta tämä elokuva tulee iholle. Pelkistetyt liikkeet, toistot, kuviot hypnotisoivat. Tanssi saa aikaan voimakkaita reaktioita: lämpöä, pelkoa, ihailua. Elämä on tunnetta, joka tulee ymmärrettäväksi liikkeen kautta.

En voi uskoa silmiäni, kun näen miten tanssijat hyökkäävät lavalla toistensa kimppuun, kahlaavat vedessä, rakastuvat liikenneympyrässä ja heittävät multaa toistensa päälle. Tämä on enemmän kuin modernia tanssia, tämä on modernin tanssin kultti.  Mikään tanssiesitys ei tämän jälkeen tunnu enää samalta. Olen nimittäin alkanut ymmärtää, mistä oikein on kyse. Haltioitumisesta, heittäytymisestä, uskalluksesta kohdata oma itsensä ja tunteensa. Ja sen jälkeen muiden tunteet.

Ota sinäkin riski ja mene elokuviin. ”Pina” voi räjäyttää sinunkin ennakko-odotuksesi. Wow! 

Apua! Miksi hyvistä kirjoista tehdään keskinkertainen leffa?

Ensin alkuun varoitan sinua, tämä blogi sisältää voimakasta asenteellisuutta. Ja sitten asiaan. Toin ulkomaanmatkalta kirjatuliaisen: Kathryn Stockettin teoksen Help. Se lojui kesän hyllyssä, kunnes äkillinen tylsyyskohtaus sai minut tarttumaan härkää sarvista. Tylsyys loppui noin sivulla 100, kun tajusin, mitä oikeasti käsissäni oli.  

Help-kirja on tarina eri-ikäisten, erisäätyisten naisten ystävyydestä kaupungissa, jossa kaikki tuntevat kaikki ja ovat oman yhteiskunnallisen asemansa kahlitsemia. Nekin naiset, jotka eivät ole ystäviä keskenään, tarvitsevat useimmiten toisiaan. Ystävyys saa Aibileenin, Minnien ja Skeeterin ylittämään omat rajansa, tarttumaan elämäänsä ja näkemään ihmisarvonsa.

Rotuerottelusta on kirjoitettu ja filmattu paljon tarinoita, joiden teemoiksi nousevat ihmisoikeudet ja sananvapaus. Niitä katsoessa olo on välillä petollisen ylimielinen: kuinka niin saatettiin aikanaan ajatella ja toimia, eihän se ole demokraattista ja oikein. Puhe tapahtuu isoilla kirjaimilla, rohkeat saavat marttyyrinkruunun ja paha lopulta palkkansa.  Ehkä juuri siksi Help-kirja oikeasti pistää miettimään.

Stockett tekee 1960-luvun arkipäivän ja rotuerottelun Missisipin osavaltiossa tavallisen ihmisen kokoiseksi. Ihan kuin itsekin olisi osa yhteisöä, jotain kerhoa tai kirkkokuntaa. Pikkuneidit ja rouvat puuhastelevat apunaan samat, uskotut palvelijattaret vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Arki ei ole orjuutta, mutta vapaus ja tasa-arvo ovat siitä kaukana. Lojaalisuussuhteista tulee monimutkaisia, kun elämä yllättää käänteillään. Kiinnostavin ristiriita on, miten lasten rakastamasta hoitajasta tulee vuosien karttuessa näille itselleenkin vai  lian uhka kylpyhuoneessa.

Bongasin juuri kirjakaupan hyllystä suomenkielisen käännöksen "Piiat". Yhdysvalloissa kirja nousi parhaiten myytyjen kirjojen listalle ja sai hyvät arviot. Harmi vain, että siitä ehdittiin tehdä jo elokuva.  En ole nähnyt elokuvaa, mutten usko tämänkään olevan poikkeus säännöstä, ”miksi hyvistä kirjoista tehdään keskinkertainen elokuva”. Nyt-liitteen arvostelu reilu viikko sitten vaikutti olevan linjassa oman asenteeni kanssa, eli leffan voi jättää väliin suuria menettämättä.

Tarttukaa siis pokkariin ja antakaa tarinalle mahdollisuus. Se on hieno lukuelämys. 

Kuljetko sinä samassa raitiovaunussa HOMOn kanssa?

Tunnistatko sinä homon? Voiko jääkiekkoilija olla homo? Entä muslimi tai historian suurmies? Onko olemassa jokin tietty tapa näyttää homolta? Voisiko raitiovaunussa vieressäsi istuva mies tai nainen olla homo? Oletko ihan varma?

Saision uusi HOMO-näytelmä kattaa kaikki homoseksuaalisuuteen liittyvät kliseet ja kääntää ne raikkaasti voitokseen. Se on uljaasti ja ylpeydellä tehty puheenvuoro ihmisyydestä. Se kysyy enemmän kuin vastaa, koska vieläkin yhteiskunnassa on valitettavasti aiheesta enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

HOMO-näytelmän riemukkaimpia hetkiä on konservatiivien järkytys, kun homopariskunta ei kertakaikkiaan ymmärrä, miksi heidän olemassaolonsa ja elämäntaparatkaisunsa lastenhoidon järjestämiseen asti olisi 2010-luvulla heteropariskuntien hyvästä tahdosta tai armosta riippuvaista. Miten jompikumpi pariskunnista olisi automaattisesti toista ylempänä tai alempana antamassa hyväksyntäänsä? Katsomossa voi aistia samaistumisen homoparin hämmennykseen.  Jokainen joutuu kysymään itseltään ensiksi: suvaitsenko minä homoja? Ja fiksut sen jälkeen oivaltamaan, tuliko edelliseen kysymykseen vastatessa samalla määritellyksi ihmisiä eri luokkiin.

Reilun 3 tunnin aikana Kansallisteatterin suuri näyttämö muuttuu kliseiden kentästä, dekadentiksi Berliiniksi ja suomenruotsalaiseksi tyylikkääksi revyyksi. Ja kokonaisuus toimii, mutta rehellisyyden nimessä sanottuna, se toimisi jopa paremmin, jos esityksen kesto olisi vähän lyhyempi. Esitys liikuttaa, muttei shokeeraa. Saa nauraa ja itkeä, hävetä ja punastella ei tarvitse.  Näyttelijät ovat selvästi rooleista innoissaan, laulut kajahtavat nuorten lahjakkuuksien suusta uljaasti ja vanhat konkarit revittelevät täysillä.

Kun viimeisessä kohtauksessa haaveillaan maasta, jossa jokainen saisi rakastaa ketä haluaa, kostuvat useimpien silmät. Niin lavalla, permannolla kuin parvekkeellakin. Loppuaplodeihin osallistuvat kaikki, ne osoitetaan ihmisoikeuksien asialle.

Tämä näytelmä soveltuu hyvin sekä homoille että heteroille, nuorille ja vanhoille.