Viime viikot ovat olleet työntäytteisiä, joten aikaa tarttua kunnon kirjallisuuteen on ollut niukasti. lltasin uneen ovat saatelleet pätkät Pirkko Saision uutuutta eli Lokikirjaa. No, uutuus on vähän niin ja näin. Opus on toisinto Saision aikoinaan pitämästä veneilypäiväkirjasta. Tekstit ja kuvitus muodostavat tiiviin liiton. Lokikirjan luku- ja katselukokemusta hitusen toppuuttelee olo, joka siitä tulee. On vähän kuin kävisi toisen päiväkirjalla. Luvan kanssa tosin, mutta silti.
Tarinat ovat erilaisia sattumuksia ja kommentteja siitä, miten erilaisista vastoinkäymisistä on selvitty yhteistyössä toisten veneilijöiden kanssa, miten on vietetetty kauniita hetkiä ja synnytetty muistoja. Lokikirja palauttaa mieleen lapsuuteni mökkikirjat, joita aina lomaillessa ahkerasti täyteltiin. Milloin oli hiihdetty jokunen kilometri, milloin rakennettu lumilyhtyjä, milloin poimittu ahkerasti marjavasuja täyteen. Nostalgista ja hivenen haikeaa. Nykyisin ne samat stoorit kirjautuvat katoaviksi biteiksi tällaisiin blogeihin ja tilapäivityksiksi naamakirjaan, joille harvoin edes itse palaa kun tarpeeksi aikaa kuluu.
Lokikirja tuoksuu mereltä ja kesältä. Se virittää lupauksen luonnon heräämisen aikakaudesta juuri nyt, kun kevätaurinko kuumottaa selkään ja kaikki kesäinen on taas vielä edessä. Jään hetkeksi kiinni tuohon mukavaan odotuksen tunteeseen. Katson kun hanget alkavat sulaa ja jäät lähtevät. Kuuntelen lintujen alkavaa sirkutusta. Vedän henkeä maailman katastrofeista. Ollaan kaikki tuokio pieniä ihmisiä keskellä ikuisuutta, ollaan ihan hetki rauhassa.
torstai 24. maaliskuuta 2011
sunnuntai 13. maaliskuuta 2011
Täällä Pohjantähden alla herättää keskustelua - hienoa!
Luin parikymppisenä Väinö Linnan "Täällä Pohjantähden alla" -kirjasarjan, jossa seurataan Koskelan suvun ja Pentinkulman ihmisten kohtaloita. Kirja teki lähtemättömän vaikutuksen, teksti imi mukaansa ja sai pohtimaan yhteistä historiaamme eri näkökulmista. Miten ihmiset puursivat päivästä toiseen, selvisivät karuista olosuhteista ja kohtaloista ja osasivat niiden välissä tarttua hetkiin, rakastaa ja luottaa parempaan tulevaisuuteen.
Mika Myllyaho ja Saana Lavaste ovat tehneet Linnan kirjasta kansallisteatteriin oman versionsa "Pohjantähti 2011" . Teatteriesityksenä siinä on hyvät kohtansa ja turhat huutokohkaukset, jotka olisivat tulleet vähäisemmälläkin käytöllä selviksi. Herkullisin osa mielestäni olivat kahden ohjaajan keskinäiset vuoropuhelut, jotka toivat hyvin esiin useimpiin vuoropuheluihin liittyvät asenteet. Esityksen erityinen ansio on Linnan ajatusten siirtäminen kunnioituksella tähän aikaan. Jussi Koskela irtaantuu tarinastaan seuraamaan tämän päivän menoa – eikä ymmärrä sitä. Ja lopulta tämän päivän ihminen päätyy kaipaamaan vanhanaikaisen Jussin edustamaa ideaalia siitä, että on olemassa jotain pysyvää, kunnioitettavaa, joka aina seuraa turvana vierellä.
Esitys on kirjaan nähden itsenäinen teos, se kertoo useita tarinoita ja herättelee yhteiskunnallista keskustelua: Voisivatko tapahtumat toistua meidän ajassamme? Ja jos voisivat, minkälaisia ne nyt olisivat? Olisiko tämän päivän ymmärryksen valossa mahdollista ratkaista konfliktitilanteet toisin?
Vastausten aika tulee esiripun laskeuduttua. Tämäntyyppinen esitys sopii hyvin vaalivuoteen, kun miettii omia ja muiden arvoja. Toiminko todella omien arvojeni mukaisesti ja miten vastaan teoistani, olivatpa valintani minkälaisia tahansa.
Kysyin tänä viikonloppuna ystäviltäni, minkälaisia tunteita kirja heissä herätti. Useimmat olivat jo nuorena lukeneet sen, ja tarinan pariin oli palattu uudelleen ainakin teatterissa ja elokuvissa. Tulkinnat olivat samansuuntaisia: "mahtava lukuelämys, tärkeä ja henkilökohtainen kirja, hahmoihin on helppo kiintyä ja toisia inhota, hieno läpileikkaus Suomen lähihistoriaan, vaikutti ajatuksiini". Ei liene liioiteltua väittää, että kirjalla on tärkeä paikka osana kansallista identiteettiämme. Edelleen.
Toivottavasti mahdollisimman moni tarttuu Linnan kirjaan, jos ei ole sitä vielä lukenut. Esityskin kannattaa käydä katsomassa. Sillä juuremme vaikuttavat siihen, miten ymmärrämme itseämme ja muita. Ja tuon ymmärryksen perusteella teemme päätöksemme. Päätän tällä kertaa poliittiseen kehoitukseen: Äänestä tulevissa eduskuntavaaleissa. Mieti arvojasi, valitse ehdokkaasi ja osallistu. Me voimme vaikuttaa omalla toiminnallamme siihen, millaisessa yhteiskunnassa elämme nyt ja tulevaisuudessa.
Mika Myllyaho ja Saana Lavaste ovat tehneet Linnan kirjasta kansallisteatteriin oman versionsa "Pohjantähti 2011" . Teatteriesityksenä siinä on hyvät kohtansa ja turhat huutokohkaukset, jotka olisivat tulleet vähäisemmälläkin käytöllä selviksi. Herkullisin osa mielestäni olivat kahden ohjaajan keskinäiset vuoropuhelut, jotka toivat hyvin esiin useimpiin vuoropuheluihin liittyvät asenteet. Esityksen erityinen ansio on Linnan ajatusten siirtäminen kunnioituksella tähän aikaan. Jussi Koskela irtaantuu tarinastaan seuraamaan tämän päivän menoa – eikä ymmärrä sitä. Ja lopulta tämän päivän ihminen päätyy kaipaamaan vanhanaikaisen Jussin edustamaa ideaalia siitä, että on olemassa jotain pysyvää, kunnioitettavaa, joka aina seuraa turvana vierellä.
Esitys on kirjaan nähden itsenäinen teos, se kertoo useita tarinoita ja herättelee yhteiskunnallista keskustelua: Voisivatko tapahtumat toistua meidän ajassamme? Ja jos voisivat, minkälaisia ne nyt olisivat? Olisiko tämän päivän ymmärryksen valossa mahdollista ratkaista konfliktitilanteet toisin?
Vastausten aika tulee esiripun laskeuduttua. Tämäntyyppinen esitys sopii hyvin vaalivuoteen, kun miettii omia ja muiden arvoja. Toiminko todella omien arvojeni mukaisesti ja miten vastaan teoistani, olivatpa valintani minkälaisia tahansa.
Kysyin tänä viikonloppuna ystäviltäni, minkälaisia tunteita kirja heissä herätti. Useimmat olivat jo nuorena lukeneet sen, ja tarinan pariin oli palattu uudelleen ainakin teatterissa ja elokuvissa. Tulkinnat olivat samansuuntaisia: "mahtava lukuelämys, tärkeä ja henkilökohtainen kirja, hahmoihin on helppo kiintyä ja toisia inhota, hieno läpileikkaus Suomen lähihistoriaan, vaikutti ajatuksiini". Ei liene liioiteltua väittää, että kirjalla on tärkeä paikka osana kansallista identiteettiämme. Edelleen.
Toivottavasti mahdollisimman moni tarttuu Linnan kirjaan, jos ei ole sitä vielä lukenut. Esityskin kannattaa käydä katsomassa. Sillä juuremme vaikuttavat siihen, miten ymmärrämme itseämme ja muita. Ja tuon ymmärryksen perusteella teemme päätöksemme. Päätän tällä kertaa poliittiseen kehoitukseen: Äänestä tulevissa eduskuntavaaleissa. Mieti arvojasi, valitse ehdokkaasi ja osallistu. Me voimme vaikuttaa omalla toiminnallamme siihen, millaisessa yhteiskunnassa elämme nyt ja tulevaisuudessa.
sunnuntai 6. maaliskuuta 2011
Kun muoto on sisältöä tärkeämpää
Sain peruutuslipun Kansallisteatterin Herra Vertigoon. Olin valmistautunut tulemaan yllätetyksi, haastetuksi ja innostumaan. Kun 3,5 tuntia myöhemmin kävelin ulos talvi-iltaan, pääni surisi ajatuksia. Olin tullut haastetuksi ja yllättynyt. Mutta kaiken spektaakelin jälkeen, innostus puuttui. Jäin miettimään syitä, miksi näin kävi.
Kaikesta näkee, että esitystä on hiottu, se on kautta linjan ammattimaista kädenjälkeä. Esitys lunastaa kyllä visuaalisuudellaan paikoin adjektiivit henkeäsalpaava, ainutlaatuinen ja illuusioihin johdattava. Kristian Smeds on nero tuottamaan uutta muotokieltä teatteriin. Hän osaa ottaa katsojan mukaan, mutta osallistumiselle ei tule muuta motiivia kuin se, että katsojan rooliamme horjutetaan.
Koko esitykseen tarvittaisiin rutkasti lisää tarinan voimaa. Teknisten efektien ja metodien sijaan kaipaan ihmistä. Koska tulee se näytelmä, jossa nämä tehosteet auttavat näyttelijää ja katsojaa määränpäähänsä oivaltamaan jotakin, kuten aivan loistavassa Tuntemattomassa sotilaassa kävi?
Herra Vertigon roolituskin ontuu aika lailla. Onneksi myötähäpeä herää vain muutamassa kohtauksessa, näyttelijät tekevät parhaansa siinä missä voivat. Paul Austerin romaani on taatusti vaikea tuoda näyttämölle, mutta miksi juuri se piti valita? Tarina etenee sekavasti ilman yhtäkkistä fiktion ja näennäisfaktan liittoakin. Miksi ihmeessä tässäkin näytelmässä näyttelijät on laitettu esittämään välillä itseään? Käsikirjoitus ei perustele metatasoa millään tavalla.
Kohtaukset jäävät irrallisiksi ja unohtuvat parissa päivässä. Olisin halunnut pitää tästä tarinasta, joka käsittelee teatterin lumousta. Mutta sydän jää kylmäksi. En vain välitä, en pidä, en kiinnostu. Haluan, että sisältö on muotoa tärkeämpää.
Kaikesta näkee, että esitystä on hiottu, se on kautta linjan ammattimaista kädenjälkeä. Esitys lunastaa kyllä visuaalisuudellaan paikoin adjektiivit henkeäsalpaava, ainutlaatuinen ja illuusioihin johdattava. Kristian Smeds on nero tuottamaan uutta muotokieltä teatteriin. Hän osaa ottaa katsojan mukaan, mutta osallistumiselle ei tule muuta motiivia kuin se, että katsojan rooliamme horjutetaan.
Koko esitykseen tarvittaisiin rutkasti lisää tarinan voimaa. Teknisten efektien ja metodien sijaan kaipaan ihmistä. Koska tulee se näytelmä, jossa nämä tehosteet auttavat näyttelijää ja katsojaa määränpäähänsä oivaltamaan jotakin, kuten aivan loistavassa Tuntemattomassa sotilaassa kävi?
Herra Vertigon roolituskin ontuu aika lailla. Onneksi myötähäpeä herää vain muutamassa kohtauksessa, näyttelijät tekevät parhaansa siinä missä voivat. Paul Austerin romaani on taatusti vaikea tuoda näyttämölle, mutta miksi juuri se piti valita? Tarina etenee sekavasti ilman yhtäkkistä fiktion ja näennäisfaktan liittoakin. Miksi ihmeessä tässäkin näytelmässä näyttelijät on laitettu esittämään välillä itseään? Käsikirjoitus ei perustele metatasoa millään tavalla.
Kohtaukset jäävät irrallisiksi ja unohtuvat parissa päivässä. Olisin halunnut pitää tästä tarinasta, joka käsittelee teatterin lumousta. Mutta sydän jää kylmäksi. En vain välitä, en pidä, en kiinnostu. Haluan, että sisältö on muotoa tärkeämpää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
