Mitä tapahtuu, kun ihminen jää kiinni muistoihinsa? Suuri
suru uuvuttaa, eikä oman mielen vankilasta ole omin voimin ulospääsyä.
Kansallisoopperan komea ”Die Tote Stadt — Kuollut kaupunki” kertoo meille
traagisen tarinan säästöliekillä elävästä leskestä, jonka kaikki mielenkiinto
kohdistuu vaimovainajaansa. Vaimon muistelu tuo turvaa ja lohtua, muuttuu
elämäntarkoitukseksi.
Tämä leski on kuin varjo, joka näkee muissa ihmisissä
peilin, johon heijastaa kaipuunsa ja kuvitelmansa. Todellisuus lipuu ohitse,
kunnes ihastuminen uuteen ihmiseen tuo konfliktin kuvitelmien ja koetun
välille. Niinhän se menee: tarvitsemme jotain dramaattista särkemään
illuusiomme, ennen kuin luovumme tutuista rutiineista. Ja särkyneiden sydämien
tapauksissa uusi suhde toimiikin usein vain ponnahduslautana elämänmuutokseen.
Mutta oleellista on, että se elämä jatkuu.
”Die Tote Stadt” on upeasti laulettu ja näyttävä esitys. Oivaltavan lavastuksen ja valaistuksen voima kasvoi näytös näytökseltä. Kiinnostava tarina
virkisti klassikko-oopperoiden joukossa, ja juoni sisälsi yhden parhaimmista
näkemistäni unikohtauksista. Ei ihme, ettei ”Bravo” –huudoista tullut loppua
näytöksen jälkeen.
Tämä kannattaa ehdottomasti nähdä, jos vain onnistuu saamaan
lipun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti