Elämää säästöliekillä - huikean hyvä vaihtoehto

Mitä tapahtuu, kun ihminen jää kiinni muistoihinsa? Suuri suru uuvuttaa, eikä oman mielen vankilasta ole omin voimin ulospääsyä. Kansallisoopperan komea ”Die Tote Stadt — Kuollut kaupunki” kertoo meille traagisen tarinan säästöliekillä elävästä leskestä, jonka kaikki mielenkiinto kohdistuu vaimovainajaansa. Vaimon muistelu tuo turvaa ja lohtua, muuttuu elämäntarkoitukseksi.

Tämä leski on kuin varjo, joka näkee muissa ihmisissä peilin, johon heijastaa kaipuunsa ja kuvitelmansa. Todellisuus lipuu ohitse, kunnes ihastuminen uuteen ihmiseen tuo konfliktin kuvitelmien ja koetun välille. Niinhän se menee: tarvitsemme jotain dramaattista särkemään illuusiomme, ennen kuin luovumme tutuista rutiineista. Ja särkyneiden sydämien tapauksissa uusi suhde toimiikin usein vain ponnahduslautana elämänmuutokseen. Mutta oleellista on, että se elämä jatkuu.

”Die Tote Stadt” on upeasti laulettu ja näyttävä esitys. Oivaltavan lavastuksen ja valaistuksen voima kasvoi näytös näytökseltä. Kiinnostava tarina virkisti klassikko-oopperoiden joukossa, ja juoni sisälsi yhden parhaimmista näkemistäni unikohtauksista. Ei ihme, ettei ”Bravo” –huudoista tullut loppua näytöksen jälkeen. 

Tämä kannattaa ehdottomasti nähdä, jos vain onnistuu saamaan lipun. 

Leffasyksyn valopilkku ja pohjanoteeraus

Viikonloppuna huomasin, että pari ennakkoon ostettua leffalippua oli menossa vanhaksi ja ne pitäisi pikimmiten käyttää. Pitkästä aikaa tein lopulliset valinnat näytösajankohtien mukaan. Noloa, mutta näin kävi.

Useimmat jatko-osat laimentavat alkuperäistä ideaa. Siksi suhtauduin varauksella ajatukseen mitä Julie Delpy ja Ethan Hawke ovat saaneet aikaiseksi uusimmassa ”Rakkautta ennen keskiyötä” —elokuvassaan. Pelkoni haihtuivat ensimmäisessä kohtauksessa, sillä aiemmista ”Rakkautta ennen aamua & auringonlaskua” tuttu pariskunta jatkoi tarinaansa luontevasti uudesta aikuisuuden kaudesta, keskeltä elämän ruuhkavuosia. Enemmän keskustelua kuin toimintaa, mutta jännite säilyi hyvin loppuun saakka.  Erityisesti arvostin osuvia vuorosanoja eri kiistatilanteissa, osa tuntui hyvinkin tutuilta väitteiltä. Kerta kaikkiaan hurmaavan sydämellistä ja  laadukasta työtä kautta linjan. Tämä kannattaa ehdottomasti katsoa.

Sitten se pohjanoteeraus. Elokuvaa ”Gravity” mainostettiin avaruustrillerinä, jossa on mahtava kuvaus. Vanhana Star Wars’in ja Star Trek’in —ystävänä se kuulosti hyvältä vaihtoehdolta. Okei, kuvaus oli hienoa ja samoin erikoistehosteista osa. Mutta olisi sitä rahaa voinut käyttää käsikirjoituksenkin hiomiseen. Nyt se oli niin epäuskottava, että edes minä, joka kiljun jo tv-Wallanderin kohdalla jännityksestä en pelännyt pätkääkään. Huolimatta 3d:stä. Edes George Clooney ei tätä soppaa pelasta. Ugh, olen puhunut. Jättäkää väliin. 

Kyllä miehet osaavat olla upeita

Tänä syksynä olen hemmotellut itseäni seuraamalla lahjakkaita miehiä niin näyttämöllä kuin valkokankaallakin. Suosittelen.  Olen nähnyt nuoria, vanhoja, komeita ja vähemmän komeita miehiä ylittämässä itsensä.

Kotimaista tarjontaa edusti Kansallisbaletin ”7 veljestä”, joka pursui energiaa.  Aleksis Kiven klassikkotarina oli hyvin ajankohtainen valinta ohjelmistoon: miten saadaan syrjäytyneet nuoret miehet takaisin yhteiskuntaan? Aiemmin keinot olivat suhteellisen yksinkertaisia: isättömien poikien meluamisen, vetelehtimisen ja töpeksinnän jälkeen koittaa naapurinpoikien tarjoaman sakinhivutuksen aika. Allikosta nousuun tarvitaan veljesten ankaraa yhteistä ponnistelua ja työntekoa, mutta lopussa sitten seisovat kiitos ja yhteiskunnallinen asema. Todellisessa elämässä asiat taitavat olla hivenen monimutkaisempia, valitettavasti. Esityksen veljeskaarti oli mahtava, heistä välittyi tanssin raisuus ja riemu. Kannattaa ehdottomasti katsoa. Naiset härkälaumana oli myös hauska välipala.

Pari iltaa sitten olin Gypsy Kingsien 25-vuotisjuhlakonsertissa. Tiedättehän, se bändi jolla oli liian paljon kaikkialla soiva Bamboleio-hitti ja muita vastaavia 1980-luvulla? Nuoriso leimasi sen silloin lempinimellä ”Muchos Pesos”. Mutta oikeasti, bändihän on hyvä – vieläkin. Soittajien ydinporukka koostuu lähinnä kahden perheen pojista, jotka ovat nyt jo suomalaisittain ohittaneet eläkeiän. Heillä oli selvästi tavoitteena siirtää soittotaito seuraavalle polvelle, joka oli mukana keräämässä lavakarismaa. Livenä erottuu hyvin, kuinka paljon flamenco-vaikutteita musiikissa tätä nykyä onkaan. Sedät jaksoivat heilua ja laulaa nuoremman polven suohon, he todella ottivat yleisönsä hyvin. Tätä ei kannata pilkata, keikka oli vuoden parhaimpia, jossa olen ollut.  

 Vuoden parhaimpiin elokuviin kuuluu ehdottomasti ”My life with Liberace”, jossa Michael Douglas näyttää pitkän tauon jälkeen osaavansa näytellä ja myös Matt Damon pistää itsensä täysillä peliin. Jos tälle ei jaeta Oscareita, niin ihme on.

Elokuva kertoo pianotähti Liberacen kulissien takaisesta elämästä. Hänen kaappihomoutensa tuhosi traagisesti ihmissuhteet, ja jäljelle jäivät vain kimaltelevat kyntteliköt. Elokuva on tyylikäs ajankuva usealta vuosikymmeneltä, hienovireinen kuvaus ihmissuhteiden manipuloinnista ja oppikirjaesimerkki siitä, miten voi tehdä intohimoisia kohtauksia näyttämättä liikaa paljasta pintaa. Kannattaa ehdottomasti katsoa, viimeistään nauhalta tai televisiosta, jos elokuviin ei ehdi.