Jäin kiinni ankeaan utopiaan

Joskus tuntuisi kiinnostavalta kurkistaa kristallipallon avulla tulevaisuuteen. Sillä varauksella tosin, että tulevaisuus näyttäytyisi optimistisen toiveiden toteutumispaikkana. Mutta aina ei käy niin, kuin haaveillaan. Esimerkiksi Margaret Atwood on varsinainen velho maalaamaan hurjia tulevaisuudenkuvia.

Sain juuri päätökseen Atwoodin muutaman vuoden takaisen menestysromaanin ”Oryx ja Crake”, joka kertoo elämästä muutama vuosisata nykyhetkestä eteenpäin. Ihmiskunnasta on jäljellä salaperäinen Lumimies, joka tuntee maailman luojat, Oryxin ja Craken. En halua paljastaa juonesta sen enempää, siltä varalta ettet ole vielä tarttunut tähän kirjaan. Peruskysymyksiä kirjan utopia nostaa kuitenkin esiin jo tässä ajassa: Kuinka paljon kirjan juonesta olisi jo nyt mahdollista toteuttaa? Ja pidemmälle vietynä sama kysymys, olemmeko menossa Atwoodin maalaamaan suuntaan?

Jäin miettimään, miltä maailma oikeastaan saisi meistä rivikansalaisista näyttää 50 vuoden kuluttua? Tai sitten, kun aikaa on kulunut 200 vuotta? Atwood tuntuu monin paikoin pessimistiltä, mutta meneekö hänen viestinsä lävitse edes näillä sokkiefekteillä? Kuinka paljon geeniteknologiaa on liikaa?

Oryxin, Craken ja Lumimiehen tarina muistuttaa kaukaisesti todistajanlausuntoa elokuvasta Apinoiden planeetta. Likemmäksi viimeisiä raunioita ja hyvästejä on vaikeampi päästä. Mitä selviytymiskeinoja ihmiskunnalle jää, kun teknologia ja valtamekanismit säätelevät yhteiskunnan joka kerrosta ja  kaikkea toimintaa? Jään kerrankin hiljaiseksi ja ilman vastauksia.

Onnistunutta perusdraamaa oopperan ystäville

Pelleas ja Melisande -esitys päätti hienosti kevään oopperasarjani. Kyseistä oopperaa voi hyvin suositella, etenkin sille, joka haluaa perinteisen kokemuksen: illan täydeltä rakkautta, mustasukkaisuutta, täyttymättömiä (?) unelmia ja vallankäyttöä. Laulajat olivat kerrassaan upeita, ja sävelet veivät mukaansa.

Ei voi muuta kuin ihailla tähtiesiintyjien monipuolisuutta. Enää ei riitä, että osaisi laulaa hyvin. On osattava näköjään laulaa ylösalaisin käännetyn soutuveneen päällä, hypättävä polvilleen vesialtaaseen ja käveltävä moneen otteeseen suhteellisen korkealla maanpinnasta olevien lautasiltojen päällä. En tekisi perässä moista suoritusta, edes laulamatta.

Lavastajat ansaitsevat näyttämökuvasta jälleen kerran kiitoksen. Vesi-elementtiä hyödynnettiin monipuolisesti, usvaiset kuvat veivät mennessään, ja tarkoituksellinen epäsymmetrisyys koukutti.

Tämä esitys kannattaa katsoa ja kuunnella. Jos pitäisi valita, niin paras anti kansallisoopperan valikoimassa tänä keväänä oli joko Julius Caesar tai tämä. Eri tyylilajit molemmissa, mutta mahtava lopputulos kummassakin. 

Upea, upeampi, Bajadeeri

Jos sinulla on onnea, voit vielä saada lipun kansallisbaletin Bajadeeriin. Baletti oli tälläkin esityskaudella vähintään yhtä hieno, kuin muutama vuosi sitten. Tanssijat olivat kauniita ja taitavia, musiikki nautittavaa. Ensimmäinen näytös meni rakastumisen ja mustasukkaisuuden tunnelmissa, toinen näytös prinssin oopiumharhoissa ja kolmas jälkiselvittelyissä, joihin jumalatkin osallistuivat.

Itselläni oli onni seurata Minna Tervamäen jäähyväisnäytäntöä. Yleisö repesi aplodeihin heti prima ballerinan saavuttua näyttämölle. Ilta oli Tervamäen juhlaa, hänet palkittiin seisovin suosionosoituksin ja raikuvin aplodein ja bravo-huudoin, joista ei meinannut tulla loppua. Huikea esitys, huikea tunnelma.

Uskon, että muutkin esitykset yltävät kiittäviin arvioihin. Jos haluat nähdä perinteisen baletin, kauniit värikirjot ja nautittavia joukko-kohtauksia sekä kuulla lyyristä musiikkia, suunnista kohti Töölöä. Tätä varten meillä on hieno oopperatalo olemassa.

Nostan hattua Jari Tervolle

Sain vihdoinkin luettua viime syksynä ilmestyneen Jari Tervon Layla-kirjan, joka jakoi arvostelijoidensa mielipiteet kahteen leiriin: Toiset olivat sitä mieltä, että oli huutava vääryys, kun Tervo jäi ilman Finlandia-palkintoehdokkuutta. Toiset taas kritisoivat yksityiskohtia kurdielämästä, jotka heidän mielestään olivat vääriä ja nakersivat kirjan uskottavuutta.

En ole aiemmin lukenut Tervon tuotantoa, mutta tästä kirjasta nostan hänelle hattua. Suosittelen sen lukemista huolimatta siitä, mitä mieltä on Tervosta tai hänen muista kirjoistaan. Perustelen asian seuraavasti:

• Tervo onnistuu kertomaan tarinan uhrin näkökulmasta, mutta ilman että uhrista tulee a) avuton, b) tahdoton ja c) syyllinen. Uhri-päähenkilö tuntuu toteavan tapahtumia ympärillään, ihmettelevän niitä, ja hän jättää ovelasti moraalisen kannanoton lukijan eli sivustakatsojan tehtäväksi. Tässä on kyse meidän ulkopuolisten moraaliteeteista, siitä, mitä me hyväksymme ja missä menee raja.

• Kirja esittää tärkeän kysymyksen: mitä liikkui niiden parin sadan miehen päässä, jotka odottivat 15-vuotiaalta tytöltä ”täyttä asiakaspalvelua”.

• Mielenkiintoista on, millaisin perustein tarinan muut henkilöt oikeuttavat toimintansa. Miten he osallistuvat kansainväliseen ihmiskauppaan, eivätkä kaikki edes tajua sitä itse lopussakaan. Miten lähelle meidän arkeamme tuo kauppa tulee. Ja koska tuo kauppa ja siihen liittyvät erilaiset kulttuuriset ilmiöt ovat tulleet yhteiskuntaamme, niistä olisi jo korkea aika virittää yhteistä keskustelua. Mitä me ymmärrämme niistä ja missä menee raja?

• Jotta kaikki ei olisi liian yksinkertaista, kirjan lopussa paljastuu, miten nainenkin voi käyttää häikäilemättömästi valtaa miehisessä kulttuurissa.

• Onko kyse sittenkään niin kaukaisesta asiasta? Miesten kunnian vuoksi on täällä pohjolan perukoilla aina näytelty mustasukkaisia väkivaltadraamoja ja naisia huoriteltu lähes lapsuudesta asti. Olisiko aika muuttaa tätäkin?

Layla-kirja tempaa mukaan juonenkäänteisiinsä. Tämä tarina ei päästä lukijaansa helpolla, se jää kaikumaan takaraivoon pitkäksi aikaa. Syytä onkin, jotta saadaa aikaan keskustelua.