Postmoderneja ratkaisuja modernilta museolta

Reilu viikko sitten kävin Tukholmassa ja ehdin Fotografiskan lisäksi katsastamaan Moderna Museetin. Koska aikaa oli rajallisesti (noin 2 tuntia), keskityin vain vaihtuvien näyttelyiden  antiin ja päätin jättää perusnäyttelyn tällä kertaa väliin.  

Moderna Museetin vetonaulana oli Turnerin, Monet’n ja Twomblyn yhteisnäyttely, joka kokosi impressionismin mestarit käymään vuoropuhelua keskenään. Näyttely oli yllättävästi rakennettu, voisi jopa käyttää ilmaisua ”esillepano oli postmodernisti ratkaistu”. Sen sijaan, että kukin taiteilijoista olisi saanut oman tilan näyttelystä, heidän taulunsa oli sijoitettu teemoittain ja tunnelmittain ympäri näyttelyaluetta.

Käytännössä katsoin siis 100 vuoden perspektiivillä impressionismin merkkiteoksia.

Pystyin analysoimaan ja tunnelmoimaan teoksia sekä myöhemmän ihailijan että luontiaikakauden kriitikon näkökulmasta. Irtautuminen historiaan sidotuista kauneusihanteista ja ilmaisutavoista välittyi eri tavalla, ja Monet’n lumpeetkin muuttuivat entistä radikaaleimmiksi. Klassikkoteoksista jäi mieleen turvallisen hämyisä näkymä Lontoon parlamenttitalosta, uusista tuttavuuksista Twomblyn suuri 4-osainen vuodenaikateos ”Quattro Stagioni”.

Toinen vaihtuva näyttely esitteli Moderna Museetin valokuvataiteen kokoelmia. Itse asiassa kyseessä oli valtava läpileikkaus useiden valokuvaajien otoksia 1800-luvulta tähän päivään. Yhteisenä nimittäjänä olivat ihmiset: muotokuvia, alastonkuvia, taidekuvia huone toisensa jälkeen. Mielenkiintoista oli, että 1970-luvulla kuvat alkoivat muuttua yhä provosoivimmiksi. Monet kuvista eivät enää olleet ihan pienten, eivätkä ”keskisuurtenkaan” lasten osastoa.

Jos käyt Tukholmassa, niin vieraile sielläkin. Hieno paikka. Aikaa siellä saisi helposti kulumaan koko päivän. Mutta jos joudut valitsemaan, niin mene mieluummin nyt Fotografiskaan, koska se loistaa uutuuttaan.

Juova norsu sai minut haukkomaan henkeäni

Olen vaikuttunut. Tajuntaani on iskeytynyt uskomattomia lähikuvia norsuista, leopardeista, leijonista, kirahveista, seeproista ja monista muista Afrikan villin luonnon edustajista. Enkä puhu nyt mistään tavallisista luontokuvista tai dokumenttifilmeistä, vaan pysäyttävistä, hiljaisuuden täyttämistä majesteettisista muotokuvista, joista ikuisuus huokuu syvälle sieluuni.

Tukholman uudessa Fotografiska-museossa on esillä useita valokuvanäyttelyitä, joista tämänhetkinen suosikkini on Nick Brandtin ”On This Earth, A Shadow Falls” eli vapaasti käännettynä ”Varjo laskeutuu maan päälle”. Näyttelystä aistii voimakkaasti rakkauden luontoon ja huolen sen katoamisesta, ikään kuin valokuvaaja olisi halunnut tallentaa jälkipolville edes häivähdyksen siitä, mitä on joskus ollut olemassa. Nostalgiaa, kaihoa, katkeransuloisuutta, kauneutta, syvää rauhaa ja herätys havahtumaan siihen, mitä ihminen on tälle maailmalle tekemässä.

Olen nähnyt paljon kuvia eläimistä elämäni aikana. Vieraillut useissa eläintarhoissa. Viettänyt yli 4 päivää safarilla. Mutta Brandtin kuvien voima on uskomaton: ne päihittävät useimmat kokemukseni. Mustavalkoisuus korostaa eläinten voimaa ja jylhyyttä, aika näyttää pysähtyneen kuvaushetkellä, eläinten silmät katsovat jonnekin elämän totuuteen kameran sijasta. Huimaa. Huikeaa.

Näyttely on avoinna 8.1.2012 saakka.  Fotografiska sijaitsee noin 300 metrin päässä Vikingin satamalaiturista. Museon yläkerran kahvilasta on loistavat näkymät Grönä Lundiin ja idylliseen Tukholmaan, ja lisäksi siellä saa erinomaiset tarjoilut huokeaan hintaan. Katkarapusalaatti ja cappuccino ovat varmoja valintoja. Jos et tiedä, mitä joulunaikaan teet, käy Tukholmassa. Tämä näyttely ja Moderna Museet kruunaavat päiväsi.  Jatkoa seuraa siis ensi viikon blogissa.

Hannah se vaan rakastaa

Mikähän siinä on, että ihmisen on niin vaikeaa päästä yli ensirakkaudestaan? Vaikka tuo rakastettu pettäisi toiveet ja osoittautuisi muutenkin moraalisesti katalaksi, niin silti sitä vaan ymmärtää. Vaikka tulisi muita rakkauksia, vuosikymmeniä elämänkokemusta, aina vaan tuo rakkauden nimeen kylvetty valtasuhde vetää ihmistä kuin sätkynukkea narusta. Savyon Liebrechtin käsikirjoittamassa näytelmässä ”Hannah ja rakkaus” on juuri tuosta kyse. Näytelmä kertoo kahden kuuluisan filosofin, Hanna Arendtin ja Martin Heideggerin, rakkaustarinan.

Juutalainen opiskelija Hannah Arendt rakastuu 19-vuotiaana professoriinsa Martin Heideggeriin. Heidän intohimonsa on monella tapaa moraalisesti paheksuttavaa: heillä on kummallakin parisuhde ja Martinista tulee lisäksi natsipuolueen jäsen. Sodan jälkeen seuraa selitysten aika, ja tällöin rakkauden tilinteosta syntyy ystävän riippuvuus toisesta.  Hannah päätyy palvomaan rakkauttaan lopun ikäänsä ja maksaa siitä Israelin-petturin leimalla.  Hän ei kuitenkaan surkuttele tai kadu, päinvastoin hän taistelee loppuun saakka sen mukaan, mitä itse kokee oikeaksi.

”Hannah ja rakkaus” –näytelmä jää lämmöllään mietityttämään useaksi päiväksi. Historialliset henkilöhahmot tulevat iholle. Seela Sella, Matti Onnismaa ja Elena Leeve ovat kaikki hyvin sopivia osaansa. Erityisen vaikutuksen tekee hieno ja vähäeleinen tarinankerronta, se miten nykyisyys ja takaumat sulautuvat toistensa lomaan. Kerrassaan nautittavaa.

Esitykset pyörivät talven ja kesään aikana Helsingin lisäksi myös Lahdessa, Tampereella ja Turussa. Näytelmä sopii etenkin perinteisen teatterin ystäville, filosofeille ja muille älyköille.

Heittäydyin hetkeksi nuorten taiteilijoiden maailmaan

Viikonloppuna ylitin mukavuuskynnykseni ja tutkailin Helsingin Taidehallissa nykytaiteen nuorten toivojen ajatusmaailmaa. Paljon julkisuutta saanut näyttely ”NuoretDeUnga2011” toi eteeni niin veistoksia, grafiikkaa, valokuvia kuin videoinstallaatioitakin.

Jokin teoksista hämmensi, jopa suututti röyhkeydellään (se sateenvarjonraato siinä nurkassa – voiko tämä todella olla taidetta?), jokin kiinnosti enemmän eläinaiheillaan (se etana oli aika hieno!). Lähtemättömän vaikutuksen itseeni teki 27 EU-maan lipuista kudottu räsymatto, joka oli kiedottu rullalle. Ei tarvitse tosin hankkia sitä kotiin, sillä Valtion taidemuseo oli ehtinyt ensin. Pari tuntia vierähti nopeasti päivittäessäni omia taidekäsityksiäni ja imiessäni inspiraatiota joulunaluskiireisiin.

En voinut kuitenkaan välttyä ajatukselta, että moni teos avautuisi satunnaiselle katsojallekin helpommin, jos siitä olisi olemassa pieni kirjoitettu tarina teoksen vieressä. Tämä tuli todistetuksi kun juttelin hetken ”Jodia perkele” –teoksen tehneen nuoren taiteilijan kanssa. Teos oli lyijyä ja betonia, ja se näytti suurikokoiselta lääkepilleriltä. Teoksen taustalla oli kuitenkin kritiikki sekä Fukushiman ydinvoimalaonnettomuutta että suomalaisten keskuudessa noussutta tarvetta hamstrata jodia heti kotiin, vaikka se ei tarpeellista tässä tapauksessa ollutkaan. Tarinan jälkeen teos avautui ihan toisella tavoin.

Näyttely on avoinna loppiaiseen saakka, joten ei syytä paniikkiin, joulun jälkeenkin vielä ehtii. Väliin tätä ei kannata jättää, sillä näistä nimistä kuulemme varmaan myöhemmin paljon. Ja hintalappu teoksissa on silloin ihan toinen…