Minä uskon enemmän Jumalan sanaan kuin Ihmisen osaan

Viime viikon pyhitin Kari Hotakaiselle. Ensimmäinen kohtaamisemme Juoksuhaudantiellä muutama vuosi sitten oli julkisuuspöhinän värittämä, eikä kirja koskettanut minua Finlandia-palkinnosta huolimatta. Mainiosti kirjoitettua, mutta niin on moni muukin kirja.

Viime viikolla tartuin varovaisin ennakko-odotuksin Hotakaisen tänä syksynä ilmestyneeseen uutuusromaaniin ”Jumalan sanaan”. Voi hyvät setelipainot ja pörssikurssit sentään, olin myyty ensi riveistä alkaen. Tarina on kiehtova ja henkilöt tempaavat mukaan kohtaloihinsa. Siinä todella on sana, sävellys, sovitus ja hiljaisuus. Kirjassa vanha raha ja reaalitalouden maailma, johon minutkin kasvatettiin uskomaan, kohtaa uuden rahan ja finanssitalouden maailman. Hotakainen ymmärtää molempia ja pistää näkökulmat keskustelemaan keskenään humaanilla tavalla. Jokainen meistä on aikansa, ympäristönsä, oman tahtonsa ja heikkouksien rajoittama. Ja pelaa kaikilla korteilla, joita on jaettu.

Kävin myös Helsingin kaupunginteatterissa katsomassa Hotakaisen edellisen romaanin ”Ihmisen osan” näyttämöversion. Tarina kulkee samoja teemoja myötäillen, mutta eläkkeellä olevan pienyrittäjän ja hänen lastensa näkökulmista. Hotakaisen tekstin tuntee ihollaan, mutta ironia sopii silti paremmin kirjansivuille kuin siloteltuna näyttämölle. En voi välttyä ajatukselta, että esitys kokonaisuudessaan oli liian yleisöä kosiskelevaksi tehty. Kansallisteatterin tai jonkin pikkuteatterin käsittelyssä esitys olisi takuulla muuttunut rosoisemmaksi. Mutta Ritva Valkaman takia olen valmis tekemään paljon myönnytyksiä arvioinnissa. Hän on upea! Ja erityiskiitokset voi antaa myös Leena Uotilalle, joka teki hienosti useamman sivuroolin.

Hotakainen on luvannut teemasta vielä kolmannen romaanin. Sitä odotellessa taidan vielä tarttua Ihmisen osan kirjaversioon. Vaikka uskonkin edelleen siihen, ettei se voi ylittää ”Jumalan sanan” vaikutusta.

Rajansa se on oudollakin

Almodovarin uutuuselokuva ”Iho, jossa elän” on hiertänyt takaraivossani pari päivää. Vieläkään en tiedä, miten suhtautua siihen. Jos olisin rajoittunut, pohtisin onko moista sisältöä edes laillista esittää. Nyt yritän tyytyä analysoimaan, miksi olen niin vaivautunut. Ja varoituksen sana, seuraava listaus sisältää juonipaljastuksia:

+ Almodovarin persoonallinen ote on vahvasti läsnä

+ päähenkilöt ovat komeita ja kauniita, vahvoja hahmoja

+ loistavasti lavastettu ja kuvattu

+ juoni on ainutlaatuinen, jollaista ei ole ennen nähty. Se on jopa turvoksissa, saldo on lopulta: 3 murhaa ja 2 itsemurhaa, auto-onnettomuus, 2 raiskausta, lukuisia kirurgisia toimenpiteitä mukaan lukien sukupuolenvaihto (ei lähikuvia mistään), 1 kidnappaus, aivopesua ja mahdollinen muistinmenetys, kostoa, rakkautta ja intohimoa

- tarinan loogisuus ei riitä

- psykologisesti henkilöt eivät muodostu riittävän ehjiksi

Scifiä ja kauhua on ihan ok sekoittaa keskenään, ja vilkas mielikuvitus on hyvä juttu. Mutta en pääse yli enkä ympäri siitä, että kaikkien päähenkilöiden motiivit eivät aukea. Käsikirjoitus ei vaan toimi loogisesti ja sen mukana kaatuu kaikki. Tästä elokuvasta jää hyvän mielen sijaan levoton olo. Almodovar on pystynyt paljon parempaankin. Tästä jää käteen itsetarkoituksellisen shokeerauksen maku.

Ihmisyyden lähteillä syvissä vesissä

Olen onnekas. Viihdyn elämässäni, on onnellinen koti, ystäviä ja oikeastaan aika hyvä sukupuolikin. Tällä viikolla tajusin taas kerran, etteivät ne ole itsestäänselvyyksiä. Koin kaksi kulttuurielämystä, jotka sekä naurattivat osuvilla havainnoillaan että itkettivät rankoilla aiheillaan. Molempia kannatteli suuri humanismi, jossa ihminen voi nähdä toisen lävitse, hyväksyä ja ojentaa auttavan kätensä.

Teatteri Jurkassa esitetään paraikaa Heini Junkkaalan uutuusnäytelmää ”Soita minulle Billy”. Siinä mennään niin syvälle transseksuaalisen eli väärässä sukupuolessa elävän ihmisen ihon alle, että katsomossa kulkevat liikutuksen väristykset.

Miltä tuntuu ihmisestä, joka elää koko aikuisen elämänsä peläten henkilöllisyytensä ilmituloa? Sitä jazzpianisti Billy Tipton ei koskaan kertonut.  Hän syntyi tyttönä mutta eli lopulta yli 50 vuotta miehen elämää. Billy sepitti taidokkaan tarinan onnettomuudesta, antoi luontaisen charminsa valloittaa ihmiset ympärillään ja eli jopa perheellisen miehen elämää useamman naisen kanssa. Tarina on kertomus rohkeasta ihmisestä, joka uhrasi terveytensä säilyttääkseen itsekunnioituksensa ja joka eli ja rakasti ja teki juuri sitä työtä, mitä tahtoi, aikansa normeista välittämättä. Junkkaalan teksti on loistava,  se ei säälittele eikä surkuttele, vaan antaa katsojan ymmärtää esitystavan kepeydessä piilevän totuuden: Billy oli oikeasti mies. Hän oli onnekas, kun löysi ympärilleen ihmisiä, jotka näkivät hänen todellisen luonteensa. Hän oli kuitenkin myös onneton, koska ei uskonut kenenkään ymmärtävän häntä, jos totuus tulisi ilmi.

Laittomien siirtolaisten kohtaloiden syvät vedet tulevat ”silmiin” Le Havressa. Iän myötä Aki Kaurismäen elokuviin on tullut entistä huumorintajuisempi puoli. Kuvat ovat kauniisti rakennettuja, ranska esityskielenä niissä toimii aivan yhtä hyvin kuin suomi. Elokuvassa vanha kengänkiillottaja auttaa konttipakolaisena maahan tullutta poikaa tämän matkalla eteenpäin. Tarina on casablancamainen ja lämminhenkinen kertomus siitä, miten pienet ihmiset välittävät ja huolehtivat toisistaan. Rosoinen köyhyys tulee lähelle, mutta siinä on valoa ja värejä, sekä aina tuoreita kukkia vaimolle. Yhteiskuntaa vastaan on oikein kapinoida, jopa valehdella viranomaisille, mutta ihmisyyden moraalisen selkärangan on oltava suora. Ja Elina Salo on aivan ihana!

Käykää hyvät ihmiset katsomassa itsekin näitä esityksiä! Niiden synnyttämistä ajatuksista maailma avartuu ja marraskuinenkin elämä näyttää kauniimmalta. 

Elämä on yhtä odottamista

Minä toivon, että huomista ei tulisi. Istun Kansallisteatterin pienen näyttämön katsomossa ja hengitän Beckettiä. Miten monikerroksinen tarina, miten se on osattu tuoda näin briljantisti tähän aikaan kiinni. Huomenna hän tulee eli Godota odottaessa on ehdottomasti yksi syksyn teatteritapauksista, Esko Salmisen ja Eero Ahon riemuvoitto.

Beckett kutoo seitin ihmisluonteen heikkouksista ja ystävyydestä. Itsenäisillä kulkureilla, Estragonilla ja Vladimirilla, on vain toisensa ja kosolti aikaa tapettavaksi. Heidän huomisensa on uusi eilinen, mutta siinä missä toinen suhtautuu kohtaloonsa myönteisesti ja nauttien, toinen keskittyy vastoinkäymisiin ja ruumiillisten tarpeittensa tyydyttämiseen. Parivaljakon ystävyyssuhde muistuttaa 50 vuoden jälkeen parisuhdetta: enää ei ole toista ilman toista.

Kulkureiden odottaessa salaperäistä herra Godota he kohtaavat sokean kapitalismin ruumiillistuman eli öykkärimäisen Pozzon ja hänen nöyristelevän kuuron palvelijansa Luckyn. Pozzo kunnioittaa kulkureiden vapaata tahtoa, koska hänellä ei ole valtaa sen ylitse. Palvelijaansa hän halveksii, mutta samalla on myös riippuvainen tämän toiminnasta. Palvelija taas yrittää säilyttää paikkansa osoittamalla jatkuvasti tarpeellisuutensa raatamalla yli voimiensa ja potkimalla kilpailijoitaan. Vahvoja yhteiskunnallisia vertauskuvia siis.

Kolmannessa kerrostumassa tarinan henkilöt vertautuvat myös filosofisella tasolla Jeesukseen, ristiinnaulitsemiseen ja kahteen ryöväriin, joista toinen pelastui kadotukselta. Kuinka tärkeää onkaan nähdä ihmisen hyvä ja pyrkiä hyvään, säilyttää toivo ja avoin mieli. Karun näyttämötilan lehtimään puhkeava oksa kiteyttää viestin. Tämä ei ole täydellinen elämä, mutta se on ainoa elämä, joka meillä on. Me voimme valita osamme.

Esitys naurattaa, itkettää, haastaa ajattelemaan. Se loppuu aivan liian lyhyeen.  On poistuttava teatterista ja siirryttävä oman elämänsä odotushuoneeseen. Onneksi voin itse päättää oman tapani odottaa Godota.