Ei ole vanhuksetkaan kuten ennen

Vuosien odotuksen jälkeen onnistuin saamaan lipun Helsingin kaupunginteatterin huikean upeaan Kvartettiin. Kyllä kannatti. Esitys nauratti, itketti ja mikä parasta, pisti myös ajattelemaan. Täysi katsomollinen ihmisiä eläytyi siihen, miten vanhainkodin asukit elivät osin muistoissaan, osin haaveissaan ja suorittivat päivittäisiä rutiineja. Asukkeja ja katsomoa erotti toisistaan vaan eletyn elämän kesto ja kremppojen lukumäärä.

Kvartetti palautti mieleen, kuinka tärkeitä tavoitteet ovat ihmisluonnolle. Me tarvitsemme jonkin syyn elää tämä päivä, seuraava viikko ja ensi vuosikymmen. Yhdelle ihmiselle se on työ, toiselle ihmissuhteet, kolmannelle jotain aivan muuta, mutta yhtä tärkeää.

Parasta esityksessä oli, että se karisti turhat kuvitelmat yhden muotin vanhuudesta, jota vielä näkee monissa paikoin ylläpidettävän: nuo mummelit permanenttiensa ja sukankutimiensa kanssa kiikkustuolissa ja vaarit, karvareuhka päässä talvisin pilkillä ja kesäisin ongella, kaikki seestyneinä viljelemässä sananlaskuja ja kirjakieltä. Pöystin rivosuinen vonkaaja, Litjan pikkumainen keikari, Forssellin turhamainen diiva ja Valkaman avulias flirttaaja eivät näitä stereotypioita kumarrelleet.

Todellisuudessakin utelias ihminen säilyttää uteliaisuutensa, epäluuloinen epäluuloisuutensa iän karttuessa. Kuten yksi roolihenkilöistä asian osuvasti ilmaisi "elämä meni niin nopeasti, ettei kerennyt muuttumaan ihmisenä". En jaksa uskoa, että koskaan tulee helpompaa aikaa muuttaa itseään tai kehittyä kuin nyt, tässä tällä hetkellä. Ihmisen tietoisuuden ihanuus onkin sitä, että voi valita. Useimpia valintoja voi myös tehdä uudelleen, jos ne eivät osoitu onnistuneiksi. Valintojen tekemättä jättäminen epäonnistumisen pelosta, on myös itsessään jo valinta.

Kvartetti osoitti myös, kuinka me ihmiset tarvitsemme toisiamme. Kuinka tärkeää on jakaa kiinnostuksen kohteita ja muistaa samoja asioita. Pitää yllä ihmissuhteita, niin perheen kuin ystävienkin välillä. Kun esirippu laskee, mieleen hiipii kysymys: kuka minua käy katsomassa kun olen vanha? Miten minun käy? Ja sitten kun omaan napaan tuijottamiselta ehtii, kannattaa kysyä itseltään myös, ketä minä käyn katsomassa? Odottaako jossain joku minun soittoani tai käyntiäni? Tänään? Ensi viikolla?

Parempi myöhään

Muistaakseni muumimamma taisi lausua ikimuistoisten ajatuksen "perhettään on hyvä välillä tuulettaa".  Näin vuodenvaihteen tienoilla omin sen muotoon "omia ajatuksiaan on hyvä välillä tuulettaa". Etenkin jos ne ajatukset koskevat asioita, joista on muodostanut mielipiteensä 10, 20 tai jopa 30 vuotta sitten. Oikeastaan ajatuksillekin pitäisi määritellä oma parasta ennen -päivämääränsä.

1970-luvun lopussa televisiossa pyöri legendaarinen tv-sarja "Parempi myöhään". Muistan kikatelleeni ja katselleeni ihaillen koko ensamblea. Ritva Valkaman ja Pentti Siimeksen lemmenduetto Iineksenä ja Akuna piirtyi unohtumattomana verkkokalvoilleni.  Halusin olla kuin Ritva.

Teini-iässä haaveilin näyttelijän ammatista, mutta pätkätyöalan epävarmuus ei houkuttanut. Todellisuudessa syyt muihin valintoihin olivat ihan toisia: halusin olla pieni ja siro, joten  turhamaisuuteni ei olisi kestänyt ns. oman naistyyppini esittämistä, se kun meni nutturan kanssa lähinnä Siiri Angerkosken puolelle. Enkä todellakaan halunnut olla kuin Ritva.

Vietin juuri uskomattoman hauskan illan katsellen putkeen noin 6-7 tuntia vanhoja "Parempi myöhään" -sketsejä. Aika oli ajanut joidenkin asioiden ohi ja toisia taas nostanut koomisiksi. Mutta kokonaisuus oli silti uskomattoman hieno. Miten se porukka oli niin lahjakasta ja aikanaan varmaan radikaaliakin. Miten hulvattomilta laulu-esitykset tänä päivänä tuntuvat. Jotain liikuttavan söpöä niissä on. Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin käsikirjoitus ja roolityypit.

Ajatukseni on sen jälkeen kaartunut takaisin alkuun ja täydentynyt itämaisen filosofian ympyräksi. Haluan olla taas kuin Ritva. Tai oikeastaan,  enään ei  tarvitse haluta, vaan vain olla. Sketsihahmot ovat ihan tarpeeksi likellä omaa elämänkulkuani. Olen löytänyt sisäisen Valkamani!