Einsteinin rikos

Jos olisitte kysyneet minulta viime viikolla, mitä mieltä olen Helsingin kaupunginteatterin tarjonnasta, olisin hymähtänyt. Lukuun ottamatta karismaattisen Ritva Valkaman itseoikeutetusti hallitsemia näytelmiä, en ole nähnyt siellä esityksiä, joita lämpimästi voisin suositella. Paitsi nyt. Teatteri houkutteli minut lähes ilmaisella lipulla (myönnetään #kultaposse) katsomaan kaverin kanssa juuri ensi-iltansa saanutta ”Einsteinin rikosta”.

Odotin lässyä ja vähän pitkäveteistäkin kertomusta suuresta nerosta, josta väkisin on väännetty komediaa. Sain koskettavan, älykkääseen vuoropuheluun perustuvan näytelmän neron kulissien takaisesta elämästä, jonka ytimessä oli syvä ihmisyys ja eettinen pohdiskelu. Einsteinin rikos -näytelmän viehätys on sen tekstissä (kiitos suomennoksesta Timo Torikka!) ja lahjakkaissa pääosan esittäjissä, joista etenkin Santeri Kinnusen suoritus Einsteinina on tarkka ja herkkäviritteinen.

Näytelmä auttaa meitä itseämme pohtimaan omien arvojemme rajoja. Kun kannatamme tasa-arvoa, ovatko silti toiset tasa-arvoisempia kuin toiset? Miten itse valitsisin, jos pitäisi suojella omaa kansakuntaa? Kantaisinko jatkuvaa epäluuloa toista kohtaan todistusaineistosta huolimatta? Kantaisinko katkeruutta menneistä uhrauksista ja pyrkisin pysymään tielleni osuvasta taistelusta erossa vai siinä mukana? Tarjoaisinko koko osaamiseni taisteluun vihollista vastaan?

Näytelmä on rankasta aiheesta huolimatta hengeltään hyvin lempeä ja toiveikas. Sen voi katsoa myös kuvauksena ystävyydestä, joka kantaa vaikeiden aikojen ylitse. Tämä on esitys, joka on nähtävä teatterin lavalla.

Pari päivää esityksen jälkeenkin ajatukset palasivat aiheeseen ja hyvä olo tuntui sydämessä. Tämä oli parhaimpia teatteri-esityksiä, mitä olen tänä vuonna nähnyt. On varmaan pakko tarkistaa, mitä muuta tuossa teatterissa on menossa.