AIDSin ja rakkauden kasvot

Mies rakastaa miestä. Nainen rakastaa miestä. Äiti rakastaa poikaansa. Vanha mies rakastaa seksiä ja valtaa. Moni heistä riutuu vastarakkauden puutteesta. Seksin puutteesta. Enkeliäkin himottaa. Ennen tuomiopäivää tulee maallinen totuuden hetki: AIDS. Se iskee kouransa niin vanhaan kuin nuoreenkin mieheen, ja samalla se muuttaa myös heidän läheistensä elämänkulun. Paluuta entisenlaisiin ihmissuhteisiin ei ole.

Helsingin Alppilassa on tänä viikonloppuna toistaiseksi viimeiset näytökset pysäyttävästä kertomuksesta nimeltään Angels in America (http://www.angelsinamerica.fi). Toivottavasti esitykset eivät jää viimeisiksi. Kyseessä on ehdottomasti sekä ikimuistoinen teatterikokemus että kannanotto tärkeään teemaan.

Koko ensamble on niin huikea, että jopa ylisanatkin ovat liian vaatimattomia kuvaamaan Tony Kushnerin palkitun kirjan, ja HBO:n palkitun televisiosarjan, teatterisovitusta. Osalle teistä televisiosarja on varmaan tuttu, ja ne, joilta uusinta reilu vuosi sitten meni ohi, voivat löytää sarjan dvd-version Amazonista. Suosittelen katsottavaksi.

Tarina sijoittuu 1980-luvulle, jolloin AIDS oli uusi ja outo asia, johon liittyi voimakas häpeän leima. Nykyisin ymmärrämme paljon paremmin, mistä on kyse, lääkkeet ovat parempia, ja niitä on saatavilla enemmän. Mutta parannuskeinoa ei vieläkään ole. Ja sairaus koskettaa niin homoja kuin heteroitakin. Terveystilastot ovat listanneet sukupuolitautien määrän kääntyneen nousuun, etenkin nuorilla. Siksi näytelmä on tänäkin päivänä ajassa kiinni. Se ei anna meidän unohtaa. Me emme saa unohtaa.

AIDSilla ja rakkaudella on monet kasvot. Kaiken sortuessa ympäriltä rakkaus antaa toivoa ja kantaa meitä eteenpäin. Lempeys, ystävyys, huolenpito, toisen tunteiden ymmärtäminen ovat usein valintakysymyksiä.  Joskus vain valintojen tekemiseen tarvitaan kriisi.

Sinä itse voit vaikuttaa AIDSin kasvoihin. Suojaa itsesi ja huolehdi läheisistäsi. Ja tahdo rakastaa paljon!

Tuletko mukaan? Ruuskanen & Railio klubi Kapsäkissä

Musiikin monilahjakkuudet Veera Railio ja Maija Ruuskanen  avasivat komeasti tammikuussa nimikkoklubinsa. Ilta täyttyi tunnelmallisista kertomuksista Kapsäkki All Starsin tukemana.  Oli ihanaa yllättyä leidien omista biiseistä, eri tekijöiden puhuttelevista sanoituksista, uusista mielleyhtymistä, Yrjänä Sauroksen ajatelmista. Sitä saattoi vaan antautua hetken vietäväksi, ja nauttia illasta.

Suosittelen klubia kaikille, jotka haluavat pakoon arjesta tunniksi tai kahdeksi. Kerrankin kunnon keikka alkaa klo 20, niin me ilta-unisetkin pääsemme paikalle!

Suurimman vaikutuksen teki kuten arvata saattaa, vetäjien tyylikkyys ja osaaminen: Veeralla on uskomaton ääni ja karismaattinen ote, lisäksi nainen soittaa vielä viulua (erittäin hyvin) siihen päälle. Maija hauskuuttaa yleisöä, ja luotsaa ohjelmaa määrätietoisesti eteenpäin valkoisen flyygelinsä äärestä.

Vaikka on hiihtoloma, kannattaa torstai-iltana hipsiä Hämeentie 68 suuntaan (noin 150 metriä Sörnäisten metroasemalta). Paikkana siis Kapsäkki ja luvassa kaikkien aikojen toinen Ruuskanen & Railio klubi. Tällä kertaa lauteille nousee heidän kanssaan Erja Lyytinen, yksi suomen parhaista blueskitaristeista. Itse en ainakaan malta jättää väliin. Maltatko sinä?

Peukku nousee "27 eli kuolema tekee taiteilijan" -kirjalle

Tunnustan olleeni epäluuloinen. Realistiset kuvaukset tavalla tai toisella marginaalissa elävistä ihmisistä eivät ole minua juuri kiinnostaneet. Mutta olen etenkin Finlandia-raadin vaikutuksille altis. Onko kirjassa, jossa kertojan virkaa toimittavat wannabe-taiteilija, auto, kissa ja pehmoeläin, mitään vitsiä?

Tätä kirjaa on helppo lukea vaikka työmatkalla varttitunnin pätkissä. Kertojaäänet vaihtuvat tiuhaan, mutta vievät juonta koko ajan eteenpäin. Graafisella ilmeellä on tuettu näkökulmien keskinäistä erottuvuutta. Tarinan ydin on seurata reilun vuoden ajan, mitä tapahtuu ihmisille, joilla on tahtoa ilman selvää suuntaa elämässä. Toiset luopuvat ja toiset pitävät kiinni unelmistaan. Ratkaisut ovat kuitenkin samanlaisia: lähdetään pois ja aloitetaan uusi eilinen. Omien unelmien kriittinen analysointi ja todellinen vastuunotto elämästä kun tekee liian kipeää. Onneksi elämä kuitenkin jatkuu sen 27 vuoden täyttämisen jälkeenkin.

Alexandra Salmela on onnistunut puhaltamaan jotain ainutlaatuista kaikkiin kertojaääniinsä ja hahmoihinsa. Ilkeä kissa tuo ironisuutta, auto listaa neutraalisti sen mitä todella tapahtuu, pehmoeläin tulkitsee ruusunpunaisten silmälasien läpi kaiken naiivisti, ja taiteilija-opiskelijatyttö valitsee selittelyn alemmuudentuntoisen ja itsekkään seitin. Tarina imaisee mukaansa ja on hyvin kerrottu. Siinä on suvantopaikkoja ja draamaa sopivasti. Muuttuuko sittenkään mikään, vaiko ei, jää lopulta lukijan tulkittavaksi.

Mitä kirjasta sitten jää käteen? Ehkäpä se, että kannattaa olla realistinen suhteessa unelmiinsa ja mahdollisuuksiinsa, tehdä päätökset ja työtä niiden eteen. Asiat eivät etene murehtimalla, unohtamalla eivätkä lykkäämäällä. Onneksi unelmat voivat kehittyä iän ja ymmärryksen myötä.

Kannattaako Salmelan kirja lukea? Kysymykseen on helppo vastata myöntävästi. Muutama tunti elämästä, uudenlainen lukukokemus, vetävä tarina - ja peukku nousee "27 eli kuolema tekee taiteilijan"
-kirjalle.

PS Älä kuitenkaan lue kirjaa, jos olet tosikko, tiukkapipo eläkeläinen tai erkaantunut parikymppisten sivuraiteilla olevien ihmisten vaikutuspiiristä esim. asuinpaikkasi takia. Ylemmyydentuntoisen ärsyyntymisen saa vähemmälläkin vaivalla hankittua.

S.0.S. eli sosiaalista omaatuntoa seuraamassa

Kävin Ryhmäteatterissa toteamassa, että Matti Nykänen on oikeassa: "Elämä on tosiaan ihmisen parasta aikaa". Vaikka menisi kuinka huonosti tahansa, me voimme nousta toistemme avulla suosta ja toivottomuudesta.

Lapsen mielikuvitus ja aikuisen kaipuu eiliseen toimivat näytelmän S.O.S. - Save Our Souls'in moottoreina. Yhteiskunnan marginaalissa ketuttaa. Verkostomarkkinointi ajaa syvemmälle ongelmiin. Laskut erääntyvät, häätö pelottaa, mutta niin kauan kuin jaksaa salsata hommat hoituvat. Viina tasoittaa alamäen kunnes horisontti heilahtaa kunnolla. Tässä näytelmässä elämä ei tosiaan mene kuin Strömsössä.

Esitys on mielestäni ennen muuta kertomus välittämisestä, vaikka se itse ilmaiseekin olevansa "komedia tahdosta ja toivottomuudesta". Siinä satunnainen kohtaaminen johtaa ystävyyteen. Ystävyys auttaa kohtaamaan kipeät muistot ja todellisuuden. Ja epäonnistumisten spiraalin voi lopulta kiertää aukenemaan ulospäin kohti uutta mahdollisuutta, kun uskaltaa luottaa itseensä ja toisiin ihmisiin.

Jokainen näyttelijäkolmikosta on kehunsa ansainnut. Elina Knihtilä osaa tasapainottelun komedian ja draaman välillä. Pertti Sveholm koskettaa sivubisnestä hoitelevana pitkäaikaistyöttömänä, jolta löytyy karkean ulkokuoren alta hyvä sydän ja tunteva ihminen. Santtu Karvonen ei jää konkarien varjoon,vaan esittää täysin uskottavasti uhoavaa, vanhempiensa huomiota kaipaavaa yksinäistä pikkupoikaa.

Tämä sosiaalisen omatunnon näytelmä sopii hyvin vapaaehtoistoiminnan teemavuoteen. Suosittelen kaikille, jotka jaksavat harrastaa uutisia, ajankohtaisohjelmia ja tiedostavia dokumentteja.

Seuraavassa blogitekstissä on luvassa jo kevyempi aihe eli syksyn uutuuskirjan "27 – kuolema tekee taiteilijan" kommentointia.