Tämä syksy on ollut hemmottelua elokuvien suhteen. Ensin
teatterilevitykseen saatiin Woody Allenin uutuus ”Blue Jasmine”, jossa Cate
Blanchett tekee elämänsä roolin naisena, jonka mielenterveys hajoaa pala
palalta. Hänen rakentamansa Jasmine osaa elää vain juppielämää hienostorouvana
ja mitata asioiden arvoa Louis Vuittonin laukuissa sekä coctail-kutsujen
kimalluksessa.
Kun kupla puhkeaa ja Jasminen elämä romahtaa, hän ei kykene
näkemään mitään muuta kuin itsensä ja hätänsä, ei edes uuden aidon rakkauden
mahdollisuutta ilman valheita. Elokuva on kauniisti kuvattu ja sulavasti
ohjattu opetus siitä, mitä tapahtuu, jos elämänsä rakentaa pelkästään ulkoisten menestyksen
merkkien varaan kiiltokuvaksi. Vaikka juoni on ennalta arvattavissa, tarina
pitää otteessaan.
Toinen syrjäytymistarina on mustavalkoisena kuvattu kertomus
naisesta, joka elää pitkitettyä nuoruutta. ”Frances Ha” haaveilee tanssijanuran
aukeamisesta vielä lähes kolmekymppisenä, hengailee kavereiden kanssa eri
alivuokralaissuhteissa ja tekee pätkätöitä. Hänellä ei ole huolta huomisesta,
koska aikaahan on vaikka miten paljon. Francesin päivät toistuvat edellisten
kaltaisina, kunnes ystävien elämänmuutokset alkavat vaikuttaa hänenkin
ratkaisuihinsa.
Frances on impulsiivinen, mutta ei kuitenkaan syrjäydy
elämän kelkasta, vaikka tekeekin aina välillä myötähäpeää herättäviä
irtiottoja, sillä hän kokee kuitenkin kaiken keskellä olevansa itse vastuussa
itsestään. Lopulta tästä kyvystä olla ahkera ja hyväksyä mikä työ tahansa
aukeaa hänelle uusi mahdollisuus aikuistua ja löytää oma paikkansa. Francesin
esittäjä Greta Gerwig on kerännyt roolisuorituksestaan paljon kehuja, eikä
suotta. Tämä on yksi lämminhenkisimpiä kasvutarinoita, joita olen nähnyt. Istuu
tähän aikakauteen kuin valettu.
